Työ tekijäänsä opettaa

Anna aanesi

2011-04-11T11:17:00.003+03:00

Inhorealistisesta vaalikoneesta terppa.

Koska äänioikeus on suurella vaivalla hankittu ja sen eteen taisteltu, olisi vähän niin kuin edellisten sukupolvien dissailua, jos ei äänestäisi ollenkaan. Uurnille siis!

(psst. Varaan kuitenkin oikeuden valittaa ja päivitellä äänestyksen tulosta ja päättäjätahojen tulevaisuudessa tekemiä päätöksiä.)

Jeps. Tahtotila on siis selvillä, ja enää puuttuu ehdokas. Ilmoittaudu siis sähköpostiosoitteeseeni, jos huomaat olevasi ehdolla eduskuntavaaleissa, ja seuraavat kolahtavat:

- Olet korkeasti koulutettu ja hyvätuloinen kaupunkilainen, tai tunnet muuten halua ajaa tämän pienen ja usein unohdetun demografisen ryhmän etuja.

- Fiksujen ihmisten tulisi saada verovähennyksiä. Jollain perusteella. Edes vähän.

- Lapsille pitäisi opettaa taloudenhoidon perusteita koulussa, koska nykyisessä pikavippien ja ylimitoitettujen asuntolainojen maassa sitä ei selvästikään kotona opita.

- Yhteiskunnan tehtävä ei ole korvata kaikkia ihmisten terveydenhoitokuluja, maksaa niiden ylisuurien asuntolainojen korkoja tai saikkupäiviä. Ehkäpä puolitettaisiin verot ja jokainen maksaisi sitten vain niistä palveluista, mitä käyttäisi?

- Virkeät eläkeläiset on ok, mutta tartteeko niitä päästää eduskuntaan. Ei.

- Olet (edes salaa) sitä mieltä, että lapsiperheiden asioista kouhkaaminen on mennyt jo ajat sitten överiksi. Jos haluaa lapsia, tai enempi lapsia, pitää kai olla taloudelliset edellytykset elättää niitä? Eli jospa jokainen hankkisi sen lapsimäärän, mihin on varaa. Ja jos hankkii vielä yhden, voi olla että joutuu tinkimään vaikka siitä uusimasta katumaasturista. Life is about making choises.

Jään odottelemaan yhteydenottojanne, arvon ehdokkaat.

Sääntöön poikkeus

2011-04-01T12:37:00.006+03:00

Jaahans. Mitenkäs nyt sillai empaattisen asiantuntevasti aloittaisin? Ehkäpä vaikka:

Olin väärässä.

Vähän tietenkin harmittaa noin yleisellä tasolla myöntää sitä, mutta toisaalta onhan se henkisen kasvun ja aikuisuuden merkki, että näin kuitenkin tekee. Onhan.

Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, on siis mahdollista, että pidetään yhdessä kivaa, saunotaan ja paistetaan makkaraa, säilytetään ne makkarat tietenkin hangessa koska jääkaappi on täynnä kaljaa, lähdetään iltaisin porukalla dinnerille ja baariin, valvotaan myöhään, hukataan kännykkä ja luottokortti ja lämmitetään yösauna - ja silti kaikki ovat aamulla paikalla, käydään oikeita asioita läpi, ideoidaan ja suunnitellaan tulevaa, ja saadaan kamalan paljon aikaiseksi parissa päivässä.

Olen hämmentynyt. Mullahan piti olla tylsää.

Kieltämättä jaksamiskynnys oli hieman tiukoilla siinä vaiheessa, kun 9 hengen porukassa 2 eivät pysy tolpillaan, kun pitää kävellä ravintolasta baariin (150m) ja loput ovat joko menneet tai vaivoin pysyvät omilla tolpillaan. Tai sulle aletaan antamaan palautetta kahden aikaan yöllä (keskustelijoiden skaala: vesiselvä vs. 3 promillen humala).

Mutta ehdottomasti plussalle jäätiin kuitenkin.

Helmiä päiviltä:

Kolleega1 taksissa klo 2 matkalla kämpille: "Mua väsyttää."

Kolleega2 takapenkiltä: "Mutta on sulla hieno hattu."

Kolleega1 kaupassa: "Voiko kortsut laittaa kululaskulle?"

Kolleega2: "Kortsujen käyttö on NIIN vanhanaikaista."

Kollega1: "Kuka ajaa?"

Kolleega2: "Loviisa, koska sillä on kaikkein pienin aivovamma."

Kolleega ryhmätyön jälkeen:

"Loviisan kanssa kun tekee ryhmätyötä, niin se menee niin että joko Loviisa sanelee ja joku kirjoittaa, tai että muut keskustelee ja Loviisa samaan aikaan kirjoittaa ihan mitä haluaa."

Seuraavaa odotellessa. Sillai oikeasti.

How fun am I?

2011-03-27T08:03:00.003+03:00

Jaahans. Joku kirkasotsainen ADHD-verkostuja päätti, että lähdemme epämääräisellä porukalla viikoksi Lappiin "tekemään strategiatyötä" ja "luomaan pohjaa yrityksen tulevaisuudelle". Aika hieno konsepti sinällään, mutta valitettavasti kokemukseni perusteella ko. agendan mukainen anti jää kuitenkin aikas laihaksi.

Näen jo sieluni silmin, mitä tapahtuu.

Se yliaktiivinen porukan uusin jäsen yrittää kovasti päteä ja puhuu taas 95% enemmän kuin oikeasti sanoo. Konsulttijargonia on vaikeaa ymmärtää, enkä taida edes yrittää. Ole välillä ihan hiljaa ja kuuntele muita. Anna tilaa ja ilmaa.

Totta kai porukassa täytyy olla ainakin yksi, jota ei oikeasti kiinnosta mikään muu kuin promillet ja hiihtäminen. Se pojan kun päästää baariin, käy vähän niin kuin McGyverille antaessa klemmarin ja kaksi kuminauhaa: mitään ei kaiken järjen mukaan pitäisi tapahtua, mutta jotain saa*anan viritelmää syntyy kuitenkin.

Jengin besserwisser on onneksi suurimman osan aikaa hiljaa omassa erinomaisuudessaan. Miksipä sitä mitään sanoisikaan, kun kuitenkin on defaultina aina oikeassa.

En hiihdä, enkä tykkää olla ulkona kylmään aikaan. Lääkitys estää turvautumisen alkoholiin.

Tekisi mieli myöhästyä koneesta kokonaan kellojen siirron verukkeella. Valitettavasti joutuisin kuitenkin lentämään perästä uudella vuorolla.

Joten ei kun pakkaamaan.

hiljaista karjuntaa pään sisällä

2011-03-21T09:15:00.006+02:00

Tietty porukka alaisistani on ollut ihan oudossa moodissa jo parisen kuukautta. Kaikki, mitä pitäisi tehdä, on scheissea, mitään ei ehditä tekemään ja kaikki on yleisestikin huonosti. Joukosta erottuu edukseen vihreä, mutta oikealla asenteella työskentelevä nuori mies, joka ei ala naisten kotkotusten ympärillään häiritä, vaan hoitaa hommansa ja saa pallon koriin/maalin/häkkiin/sukkaan lähes joka kerta.

Olen tähän mennessä istunut alas säännöllisesti porukan kanssa, ja ottanut heitä mukaan asioiden suunnitteluun ja aikataulutukseen, jotta he voisivat kokea pääsevänsä vaikuttamaan asioihin. Yleisessä tuskassa ison jäsentelemättömän pallon edessä mikään ei tosin tunnu etenevän, ja aika menee keskenäiseen kitinään. Lähes joka kerta joku (melkein aina se sama) itkee. Ei jumankekka, sanon mä. Nääs.

Olen myös tehnyt kirjallisen dokumentin kaikesta siitä, mitä odotan seuraavan kuukauden aikana, aikatauluttanut nämä, tehnyt ohjeita vaikeimpiin ja uusimpiin juttuihin, vastuuttanut ja käynyt läpi. Osa vanhoista jutuista jää kokonaan pois, osa täytyy vastuuttaa uudelleen.

Koska yhteiset palaverit eivät tuntuneet tuovan kunnolla tulosta, alan seuraavaksi istumaan näiden viikkopalaverien lisäksi alas jokaisen tiimin jäsenen kanssa one by one. Priorisoimme juuri hänen toitään (mitkä itse tekee, mitä valuttaa alaisille, miten aikatauluttaa) ja katsomme, mistä se päivä täyttyy. En siis epäile, etteikö täyttyisi, mutta sillai järkevästi.

Samaan aikaan olen myös ottanut vastaan alaisten yleistä kipuilua ja ventilointia, mikä - ylläripylläri - on kohdistunut omaan esimieheen (oui, c´est moi). Koska kaikki paha maailmassa ja omassa elämässä on aina esimiehen syytä.

Eli se, että on ottanut vastaan haastavamman position, ei noudata annettuja organisoitumis- ja priorisointiohjeita, ei mieti mitä tekee ja yleisestikin ei ota apua vastaan, on esimiehen vika. Jos esimies ei itke palavereissa mukana, on epäempaattinen. Jos priorisoi ja kertoo, mitä pitää tehdä, on kova ja kylmä, eikä välitä. Jos alainen kokee itsensä epävarmaksi, sekin on esimiehen vika ja ongelma. Silloin kannattaa kaivaa esille kaikki talosta mahdollisesti irtisanotut tai muuten epämääräisesti lähteneet, heittää ne esimiehen silmille ja kysyä, miksimiksimiksi. Olet huono esimies, etkä osaa motivoida mua, koska olen epämotivoitunut.

Ja paras:

Alainen: "Mun ei ole koskaan tarvinnut pyytää palkankorotusta, mutta nyt musta tuntuu, että jos en pyydä, mut unohdetaan. Mutta en siis edellenkään pyydä, vaan huomautan."

Esimies: "No keskustellaan asiasta jos haluat. Kerrotko, miten olet kehittynyt ja mitä olet saanut aikaiseksi, ja millä perusteella haluat sen palkankorotuksen."

Alainen: "Siis en mä pyydä, joten ei tartte perustella. Mutta huomautan vaan."

Ei jeesus. Lisää miehiä mun organisaatioon.

Niin, ja jos mäkin olisin mies, kuinka moni ja kuinka usein jaksaisi edes lätistä mun epäempaattisuudesta.

Miten hyvä alainen toimii, osa 5

2011-03-03T15:00:00.001+02:00

Tilanne:
Esimies pyytää alaista tekemään erään asian.

Ei näin perkele:

Alainen toteaa, että hauki tosiaan on kala ja tekee työtä käskettyä. Myöhemmin esimiehelle selviää, että hänen pyyntönsä ei tuottanut optimaalista tulosta ja asia olisi kannattanut tehdä ihan toisin.

Hampaita kiristelevä esimies:

Hauki ei ole ainoastaan kala, vaan myös selkärankainen, vesieläin ja peto vailla vertaa. Mieti mitä teet perkele.

Esimiehen palaute alaiselle:

Mieti mitä teet. Perkele.

Miten hyvä alainen toimii, osa 4

2011-03-02T14:04:00.001+02:00

Tilanne:

IT-johtaja pyytää yhdeltä henkilöltä erästä asiaa.

Ei näin perkele:

Henkilö ei itse istu asian päällä, joten hän vastaa IT-johtajalle, että en tiedä koska ei kuulu mun vastuualueeseen. Asia on saman tiimin sisällä toisen henkilön vastuulla.

Hampaita kiristelevä esimies:

Onko urpoudella rajaa.

Esimiehen palaute alaiselle:

Tiedätkö aina itse, kuka meillä hoitaa mitäkin detaljitason asiaa muilla osastoilla. Olisiko kiva, että jos tikka osuu 5 cm vinoon siinä taululla minne sen heität, saaja ohjaisi sen oikeaan kohteiseen sen sijaan että heittää sen takaisin. Joo niin mustakin.

Miten hyvä alainen toimii, osa 3

2011-03-01T09:52:00.002+02:00

Tilanne:

Organisaatioon tulee uusi ihminen. Hänen työparinsa on vahva ja itseriittoinenkin ihminen, jonka mielestä tieto on valtaa ja joka siis koittaa pitää sitä itsellään.

Ei näin perkele:

Uudelle ihmiselle menee kaksi uutta kolleegaa sanomaan heti ekana työpäivänä, kuinka työpari on tosi dominoiva ja hänen rinnaltaan on pari ihmistä nopeasti siirtyneet uusiin tehtäviin. Että katsotaan kuinka kauan sinä kestät. Uusi ihminen pelästyy, ajattelee että hänen täytyy "kestää" tilannetta eikä kommunikoi esimiehelleen asiasta mitään vaan jää täydellisesti jyrän alle. Muut huomaavat tämän, kukaan kolleega ei myöskään puutu asiaan, paitsi yksi hepsankeikka, joka käy "lohduttamassa" uutta tulokasta, että kyllä se siitä ja koita kestää.

Hampaita kiristelevä esimies:

Todella, todella pettynyt olo. Että ihan varoititte etukäteen sitä uutta ihmistä. Aika mahtavaa. Ja sen jälkeen kukaan ei sanonut mitään, vaikka tilanne oli kestämätön (ja esimies paljon matkoilla jne). Onneksi kävit sinä kuitenkin lohduttelemassa tätä uutta kolleegaa, koska hän voi käyttää sitä hyväkseen mahdollisessa riitatilanteessa todisteena siitä, että työyhteisö (=työnantaja) oli tietoinen pahasta tilanteesta.

Esimiehen palaute ja toiminta:

Mikä tilanteessa on sitä, että perehdytys ei toimi, ja mikä sitä, että ihminen ei ole sovelias tehtäväänsä. Johtopäätöksenä, että henkilö ei ole sovelias tehtäväänsä, ja irtisanominen.

Ei näin perkele:

Työyhteisö "juhlii", kun uudesta henkilöstä on päästy eroon. Tiiminvetäjät vetävät ylävitosia käytävillä, ja kiusaavat niitä henkilöitä, joiden kanssa esimies on keskustellut saadakseen selkeää kuvaa tilanteesta ("sä olet vahva nainen, sait sen meiltä pois").

Hampaita kiristelevä esimies:

Vi**u mä olen teihin niin pettynyt.

Miten hyvä alainen toimii, osa 2

2011-02-25T08:50:00.000+02:00

Tilanne:
Ollaan palaverissa, ja suunnitellaan yhdessä tulevaa projektia. Aikataulu on haasteellinen, mutta asiassa on liikkumavaraa.

Ei näin perkele:

Aloitetaan sillä, miten kiire on ja miten ei ehditä tehdä mitään - "sun pitää valita, tehdäänkö tätä projektia vai sitä viime viikolla alkanutta." Torpataan kaikki esimiehen ehdotukset ja lähdetään sitten porukalla 40 min kahvitauolle.

Hampaita kiristelevä esimies:

Kyllä mä teille kahvitauot näytän. Pyydänkö IT-osastoa vetämään netin poikki viikoksi niin taitaisi sitä aikaa löytyä.

Esimiehen palaute alaisille:

Listataan asiat, jotka täytyy tehdä. Priorisoidaan ne, ja tarvittaessa kysytään esimieheltä.

Mietitään porukalla sitä, että negatiivisesta energiasta ei ole koskaan syntynyt mitään hienoa.

Mun ei tarvitse valita, vaan molempia voidaan tehdä yhtä aikaa.

Btw, kiireestä ei tulla valittamaan niin kauan kuin on aikaa istua kahvilassa tunti päivässä.

Miten hyvä alainen toimii, osa 1

2011-02-23T21:38:00.002+02:00

Tilanne:

Toimitusjohtaja pyytää henkilöä tekemään määrämuotoisen updaten vetämästään projektista. Esitys käydään läpi tärkeän ulkopuolisen yhteistyökumppanin kanssa torstaina, ja se halutaan lähettää etukäteen lukijoille.

Ei näin perkele:

Keskiviikkona henkilö huomaa, että jaa niin palaveri olikin huomena. Paniikkinappula pohjaan, kaikki päivän palaverit peruutukseen ja äkkiä matskua tekemään. Materiaali valmistuu keskiviikkona illalla myöhään. Henkilö lähettää sen toimitusjohtajalle saatteella: "oho kun oli vähän sählinkiä, ja onkohan tämä nyt näin."

Hampaita kiristelevä esimies:

Älkää nyt viitsikö aikuiset ihmiset. Voisiko homma enää enempää käteen mennä.

Esimiehen palaute alaiselle:

Laita dedikset kalenteriin. Priorisoi toimitusjohtaja nrolle 1 (kun se vähän niin kun on meidän kaikkien pomo). Jos olet myöhässä, älä dissaa itseäsi vaan pahoittele edes asiaa.

Valitettavasti, there´s more where this came from.

Uutta verta

2011-02-02T16:25:00.004+02:00

Uudet työntekijät, nuo ylimotivoituneista ja yltiöpositiivisista intoilijoista liikuttavimmat.

Kevään, tai no, alkaneen vuoden, kunniaksi on taloomme ilmestynyt kourallinen uusia kolleegoita lähes jokaiselle osastolle ja organisaation tasolle. Vanhempana, jo talon tavoille oppineena konkarina ei voi kuin päätään pudistella ja huokaista, että odottakaapa vain kun aloitatte oikeasti tekemään jotain, kyllä se into pian vaihtuu monotooniseen arkeen ja pään hakkamiseen seinään.

Talon tavoille oppimisella tarkoitan tietenkin sitä, että tietää, missä vessat sijaitsevat ja mistä saa ruokaa.

Muutama tapaus on niin ylipirteä, että meinaa tulla melkein äitelä olo. Erääseenkin, yleiseen "hei meillä toimitaan näin" -viestiin tuli nopea vastaus (mikään ei kerro ammattitaidosta niin kuin nopeat sähköpostivastaukset), että tosi hieno juttu, mahtava linjaus ja olen täysin samaa mieltä. On se hienoa, miten ihmiset saavat täpinäenergiaa perushallinnollisista asioista.

Oikeasti, ja ideaalimaailmassa, pitäisi itsekin imeä näiden puuhapetejen innostunutta energiaa ja lähteä uuteen lentoon. Eikä tuntea pistosta sydämessään joka kerta kun joku newbie kaipaa jotain, mikä on ollut omalla pöydällä kaksi vuotta.

Uusista ihmisistä moni on tullut myös esimieheksi, ja suurin osa ekaa kertaa elämässään. Jotenkin tekisi mieli mennä sanomaan, että jos kaipaatte apua tiukoissa esimiestilanteissa tai muuten vaan keskusteluseuraa, minun luokseni voi oikeasti tulla juttelemaan. Nimimerkillä itsekin samoissa vesissä uinut. Mutta koska olen sulkeutunut ja epäsosiaalinen suomalainen, tyydyn murahtamaan kahvijonossa että moi ja palaan pian omalle työpisteelle, ettei tarvitse jatkaa keskustelua. Tai no, pari joukosta on myös non-finnish-speakeria, eli heille sitten hello.

Vaikka olen kaiken arvostelun ja kehumisen yläpuolella, niin pakko aina välillä muistuttaa siitä, että olen todella hyvä esimies. Tänä aamuna, päivän ekana puuhapisteenä heti kasin pintaan oltuani kaksi päivää poissa toimistolta, yksi herkimmistä alaisista tuli puolihysteerisenä itkemään, kun oli yhdestä sähköpostista päätellyt olevansa ihan paska ja huono kaikessa mitä tekee. 20 min juttelun jälkeen hän palasin hommiinsa nauraen ja hyväntuulisena. i rock.

insert otsikko

2011-01-29T12:00:00.004+02:00

Hmps. On taas niin paljon asioita pyörimässä mielessä ja kielen päällä, mutta koska niiden jäsentely on ollut (ilmeisen) työlästä ja kuitenkin on tehnyt mieli jotain ruudulle törkkäistä, taidan luottaa jo ala-asteella kokeiltuun tajunnanvirtatyyliseen luovuuteen (toki sen semijäsenneltyyn pikkuserkkuun) ja unohtaa liiallisen etukäteissensuurin kirjoittelustani.

Poissaollessani töissä ehti tapahtua vaikka mitä. Organisaatio koki muutoksia, kuten niin monta kertaa ennenkin, mutta tällä kertaa puolipimeällä Star Trek Nemesis -vaikutteisella käänteisuniversumiaksioomalla, joka pyöräytti sukat jopa minun jalassani, kun palailin remmiin. Kuulin, että minua, ja erästä keskusteluani now-to-be-ex-kolleegani kanssa oli vääristely ja käytetty lyömäaseena häntä, persona-non-grata -statukseen tippunutta pitkän linja puurtajaa vastaan. Kyllä, molemmat puolet (hitsi kun on edes puolia) ovat jossain asioissa toimineet oikein ja jossain väärin, mutta yleisesti en pidä siitä, että minuun viitataan sairaalassa olevana jo asiayhteydestä ilmenevänä heikkona henkilönä, sanomisiani vääristellään, ja minulla mätkitään kolleegaa, joka kuitenkin ko. keskustelun aikana on ensisijaisesti ilmaissut huolensa ja kiinnostuksensa tilaani ja sairasteluani kohtaan. Näin selkeästi, aina-yhtä-havainnollisten-tavuviivojen avustuksella.

Erehdyin menemään syömään muutaman meiltä irtisanoutuneen henkilön kanssa siltä pohjalta, että olimme tulleet aina tosi hyvin toimeen työpaikalla. Lähtemisen haavat ja viimeiset ilkeät sanat puolin ja toisin olivat valitettavasti liian pinnalla, ja sain suun ja silmät täyteen negapropagandaa. On sillä eroa hei, arvosteletko organisaatiota sisältäpäin vai ulkoa. Toisen vakuuttelu oman uuden nakkikioskipaikkansa loistavuudesta oli niin ulkokultaista ja yleisen kiiltävää, että kuulosti siltä, etten ollut ainoa jota hän yritti saada vakuuttuneeksi siitä, että muutos oli oikea. Kyllähän kiva titteli ja työpaikalla jaettava krääsä korvaa aina todelliset haasteet ja mahdollisuudet ammatilliseen kehitykseen.

Muutama uusi kolleegakin olisi, johon täytyisi tutustua. Ja koska en usko ensivaikutelmien luomaan päälleliimattuun mielikuvaan, heihin täytyy tutustua kunnolla ennen kuin tietää, mitä eläinkunnan haaraa tai lajia he edustavat. Kuinka paljon myyntimiehessä on sosiaalista kyvykkyyttä, hyväntuulisuutta ja verbaalista suihketta, ja mikä on todellisen osaamisen, näyttöjen ja aikaansaamispotenttiaalin määrä. Eli bullshit vs. substance ratio.

Ja oppiiko se nurkassa kyyhöttänyt epäsosiaalinen huippuasiantuntija, jolle yhtäkkiä lätkäistiin kymmenien ihmisten organisaatio, kasvamaan myös johtamisen ja yhteistyön jaloilla saroilla. Kuten hän itse heitti, nyt kun joutuu jopa puhumaan muille.

Ja oma roolini sitten kanssa niin. Pian paluuni jälkeen huomasin, että evoluutio kasvattaa minulle aina himoitsemieni siipien, ylikehittyneen otsalohkon ja suuremman rintavarustuksen sijaan kaksinkertaisen huollettavien määrän, mikä tarkoittaa siis montaa kymmentä uutta alaista. Ei toki suoraa, mutta suoraan alenevaa kuitenkin. Mikä on jo minullekin olennainen muutos. Myös matriisilinjani toinen esimies vaihtuu, ja uudesta hepusta ei ole vielä mitään muuta havaintoa muuta kuin perusnetti-cv, kuva ja monta akateemista lyhennettä. Voi kunpa kemiat kohtaisivat sielläkin. Oikeasti.

Matriisin toisen linjan esimies, se katkoton viiva, laittoi jo lähitulevaisuuteen palaute- ja kehityskeskustelua. Pikagallup (tai let´s face it, se on juoruilua) kolleegoiden keskuudessa paljasti, että muille on varattu tunti, kun minulla on 2 tunnin varaus outlookissa tälle palaverille. jei.

Ps. Tämän kirjoituksen substanssia esittäköön viittaus ja kehoitus piipahtaa Donnan blogissa lukemassa hänen ajatuksiaan työelämästä.

Säätöä

2011-01-19T19:15:00.003+02:00

Eräs äitiyslomalta palaaja tupsahti takaisin työpaikalleni saman päivänä kun itse palailin tauoltani sorvin ääreen. Moikkailin häntä positiivisesti yllättyneenä aamusella aulassa. Olimme olleet vuosien mittaan yhtä aikaa pariin otteeseen työpaikallamme. Hän tosin joka kerta vahvasti raskaana ja parin supistuksen päässä vauvavapaalta, josta palaaminen tulikin nyt minulle hieman yllätyksenä. Meillä melkein jokainen kun muistaa tällaiset tapaukset.

Nyt kuulin, että hänen paluunsa tuli yllätyksenä myös HR:lle ja esimiehelle, eikä kukaan ollut jostain käsittämättömästä syystä tiennyt, että ko. henkilö on tulossa. Välissä oli ehtinyt tapahtua muutama organisaatiomuutos, ja hänen paikalleen oli ehditty vakinaistamaan jo parikin henkilöä. Onko tämä oikein? Ei tietenkään, ja siinä työnantaja oli ottanut harkitun riskin. Omasta mielestäni palaaja ei ollut kovin kummoinen työntekijä, tosin viimeisillään raskaana harva on.

Aika tyylittömästi hoidettu silti. Palaaja lähetettiin ekana päivänä aikaisin kotiin, koska häntä varten ei oltu plänätty mitään. Seuraavana päivänä hänelle tarjottiin pariakin toista työpaikkaa, mistä mikään ei vastannut hänen osaamistaan tai kokemustaustaansa. Hän reagoi vaatimalla vanhaa paikkaansa takaisin, syyllistämällä nuoret pelokkaat tytöt, jotka vakipaikat olivat saaneet, ja riehumalla ympäri organisaatiota. Ei muuta kun kotiin uudelleen. Kun muuta ratkaisua ei keksitty, hänelle tarjottiin nippu riihikuivaa ja en-tule-takaisin -sopparia, mikä lienee kaukana aulassa tapaamani hyväntuulisen ja innokkaan oloisen naisen etukäteisodotuksista.

Pakko kun taas oli, kommentoin sekä esimiestaholle että HR:n edustajalle, että tämä ei nyt mennyt ihan putkeen.

"Ei mennytkään", sanoi HR. "Ja tietoisesti otetut rekryriskit saattavat toteutua, jos juttu etenee."

"No sehän ei ollut alunperinkään kamalan hyvä työntekijä", sanoi esimies. "Jos olisi ollut, paikka olisi pidetty auki ja hän olisi ollut odotettu palaaja. Nyt kukaan ei edes muistanut, että tyyppi on tulossa takaisin."

Valitettavan totta.

Tauon takaisia ajatuksia

2011-01-17T13:56:00.004+02:00

Kyllä, olihan siinä taas taukoa edellisestä blogikirjoituksesta. Ja sinällään, myös työelämästä. Hence the feeling of not writing about work, if one does not go there. Asiaa sen enempää avaamatta, olin useampaan kertaan sairaalassa, ns. oikeasti ja ehkä vähän hengenvaarallisestikin kipeänä (extreme duudsonit, olette amatöörejä. ammattilaiset hoitavat itsensä sairaalaan ensiavun takahuoneeseen (kannustavalta nimeltään "Shokkihuone") ilman räjähdyksiä, nopeita ajoneuvoja ja tv-kameroita). Sanotaan vaikka, että kaikki tuli täysin pyytämättä ja ennustettavuus oli nolla, ja jätetään se siihen. Paitsi vielä sivuhuomautuksena, että olen niin väsynyt olemaan kipeä, että päätin etten enää ole. Päätösvaltainen asia jos mikä.

Luen tällä hetkellä kirjaa, jonka nimeä tai kirjoittajaa en nyt muista, mutta se kertoo työelämästä ja siitä, mikä saa meidät puskemaan & yrittämään parhaamme työpaikalla, ja miksi työ on niin suuri osa lähes jokaisen elämää. Luettuani ekat pari lukua, jotka hieman hitaalla temmolla mutta mielenkiintoisesti kertovat eri työtehtävissä toimivista ihmisistä esimerkkien kautta, huomasin kauhistuksekseni, että minulla taitaa selvästikin olla luterilainen työetiikka. Kauhistus ja kamaluus! Voi jeesus (quite literally), miten tämä pääsi tapahtumaan. Työ itsessään on jo syy tehdä sitä, ja työstä saa onnistumisen ja suoriutumisen tunteita, jotka motivointinäkökulmasta ylittävät kirkkaasti palkat ja muut kompensaatiot. Teen ja haluan tehdä työni hyvin, ja olen itseni suurin kriitikko. How the hell did this happen?

Hypothetically

2010-11-19T14:37:00.006+02:00

Saattaa olla, että ilmoitin tänään esimiehelleni, että haluan lähteä. Että kaikki kaatuu päälle, ja mikään ei toimi, multa on koko ajan puuttunut resursseja ja oikeastaan en enää näe syytä, minkä vuoksi haluaisin olla täällä töissä. Tulevaisuudessa ei ole mitään odottamisen arvoista, vaan lähinnä lisää turhaa työtä, pitkiä päiviä ja turhautumista.

Saattaa olla, että hän alkoi syyttää minua siitä, että en ole täysin hyvistä resursseistani saanut kasvatettua itselleni oikeaa kättä ja keskijohtoa, ja muutenkin pidän asioita liikaa omalla pöydälläni & delegoin liian vähän. Samoin saatoin kuulla, että meidän kahden välisen suhteen muuttuminen askel askeleelta huonompaan suuntaan johtuu siitä, kun minä olen ollut kovin väsynyt, huonovointinen ja ärtynyt, ja vaikka esimies on yrittänyt pysyä hieman kauempana ja antaa tilaa, minä olen kuitenkin onnistunut toimivan työsuhteen sössimään. Saavutus sinällään.

Voi myöskin, tässä teoreettisessa iltasadussani, olla, että keksin uuden työpaikan, jota minulla ei ole. Kuvitellen, että pahvikuvien putoillessa oikealla ja vasemmalla minun asemani siitä vahvistuisi ja voisin tavallaan herätellä esimiestä, ehkä jopa kiristää oman työsopimukseni ehtoja, irtisanoutumalla. Toki on rumaa ja kieliopillisesti suorastaan vastenmielistä käyttää predikatiivitonta lauseenvastiketta omana virkkeenään, mutta hypoteettisessa what if -maailmassa kaikki on sallittua.

Ehkäpä satu päättyy niin, että lupasin jäädä miettimään lähtöäni ja tulevaisuuttani, ja uskoisin hänen tekevän samaa. Toivottavasti tulevan myös siihen johtopäätökseen, että minua ilman maailma ja yritys XX on itse asiassa huomattavasti kylmempi, tylsempi ja mälsempi paikka.

Loppukaneettina ja sivuttaisena lisäpeliliikkeenä saatoin myös soittaa sille toiselle matriisiesimiehelleni, tai ainakin yrittää soittaa ja laittaa sähköpostiviesti perään, ja kertoa hänelle lyhyesti tilanteesta luottaen siihen, että hän näkee muutosten tuoman yleisen turtuneisuuden ja kaaoksen läpi ja hoksaa, että minut kannattaa pitää talossa. Ehkäpä palaamme asiaan viimeistään maanantaina.

[These stunts should not be performed without the supervision of professionals. Any injuries or loss of livelihood will not be compensated by the author, nor is this recommended as a general hobby. Do not send us your videos or stories, as they will not be published or read, and quite frankly - we don´t really care.]

Kaikkien lasten sankari!

2010-11-16T11:18:00.001+02:00

Eräs läheisimmistä kolleegoista on saanut uuden työtarjouksen, ja harkitsee sen hyväksymistä vakavasti. Tarjousta on hinkattu nyt kuukausi, ja sen speksit alkavat kuulema olla aikas kohdillaan.

Kolleega oli sitten keskustellut asiasta myös kotosalla miehensä kanssa. Samalla 12- ja 5-vuotiaat tyttäret olivat touhuilleet omiaan viereisessä huoneessa.

Kun irtisanoutumisesta oli hetki keskusteltu, vanhempi tytär oli heleällä äänellään huutanut nurkan takaa, että kai sä olet vielä Loviisan kanssa kaveri vaikka lähtisit sieltä pois. Nii-iih, nuorempi säesti vierestä, kai sä olet. Kolleegani vastasi, että mä olen aina Loviisan kaveri.

Viikon paras uutisotsikko!

Lisää alkoholia ja loistavia ajatuksia

2010-11-14T19:48:00.004+02:00

Keskiviikkokännien kaveri, kalsarikänni, nosti pahalta haisevaa dagen efter -päätään tänä aamuna. Uh.

Töiden suhteen sain mielenrauhan vasta kun ikään kuin lupasin itselleni perjantaina, että irtisanoudun heti maanantai-aamuna. Hekumoin sillä ajatuksella, että laittaisin 2 esimiehelleni sähköpostia (eläköön epäselvät monimatriisit ja esimiehet, joita näet kahdesti vuodessa), ja kuinka näistä se nössömpi keskieurooppalainen miehenkorvike saisi slaagin. Varsinkin tajutessaan, että pöydälläni on monta supertärkeää (oikeasti tärkeää, ei vain olen-paras-ja-kaikki-mitä-teen-on-kultaa -loviisasentrisessä maailmassa) keskeneräistä projektia. Mulla on työsoppari tehty 2 positiota sitten, ja siinä on kuukauden irtisanomisaika. Muahahhahaaaa.

Tällä hetkellä kollegoistani on irtisanoutunut 6 kpl, ja puolet heistä virallisesti. Toinen puoli jäi vielä miettimään (sen jälkeen, kun on siis jo ilmoittanut lähtevänsä) että lähtiskö vai eikö lähtis. Koska tässä järjestyksessähän jokainen aikuinen ihminen asiat prosessoi.

Perjantaina eräs työkaveri (joka ei tietääkseni ainakaan vielä ole irtisanoutunut) soitti ihan asia-asioissa, ja saatuaan minulta muutaman yhden sanan vastauksen kysäisi, missä on se positiivisen energinen, iloinen ja huumorintajuinen Loviisa, jonka sai ennen tästä numerosta kiinni. Edellisenä päivänä 2 muuta työtyyppiä oli hyökännyt kimppuuni palaverissa ja alkanut kyselemään, mikä minua vaivaa, onko henk.koht. puolella joku huonosti vai miksi olen niin hiljainen ja apea koko ajan. Mikään ei muuten tällaisessa tilanteessa piristä niin kuin negatiivinen palaute (no, tietenkin negatiivinen palaute porukassa). Jättäkää mut rauhaan ihmiset.

Ymmärrän, että saattaa olla mahdollista, että yleinen elämäni keskeneräisyys, tietty pettymys itseeni ja peruspertsatalvidvitamiininpuutos vaikuttaa ylinegatiivisiin fiiliksiini. Mutta onhan toki helpompaa ajatella, että kaiken pahan alku ja juuri on työ ja esimies, kuin että alkaisi oikeasti katsomaan myös kellokortin toiselle puolelle.

Tällä viikolla esimies otti minut taas kerran suljettujen ovien taakse ja hetken asiaa johdateltuan kysyi suoraanja vakavalla naamalla, voisinko antaa hänelle palautetta hänen toiminnastaan ja varsinkin jos mielestäni hänen olisi tullut toimia erilailla joskus. Heh. Mistä aloittaisin. Jotain yleistä sanoin, mikä oli virhe, koska nyt hän varmaankin ajattelee, että tällä juttelulla kaikki vanha on poispyyhitty ja tilanne alkaa alusta, a là tabula rasa. Ei olisi pitänyt sanoa mitään ja jättää se roikkumaan.

Kolleegani kuulema raportoivat esimieheleni mielentiloistani tyyliin "tänään se sentään nauroi ruokalassa pari kertaa". Ei tsiisus.

Saunaa ja buranaa, tästä se viikko taas alkaa.

Nolla ja sen kaveri

2010-11-12T09:00:00.006+02:00

Tilanne on nyt sitten se, että olemme turvautuneet keskiviikkokänneihin. Siis keskellä viikkoa, punaviiniä ja kuoharia, hyvää ruokaa ja vielä kuorrutuksena hyvä leffa päälle (hei vaan te jotka ihmettelitte Plevnaan ke-iltana 15 min myöhässä hoippuneita yli-iloisia naisia).

Täytyy myöntää, että en ollut varmaan opiskeluaikojen jälkeen vetäissyt arki-iltana kantoja kattoon vapaaehtoisesti (vapaaehtoisuuteen ei siis lasketa mukaan työpönötysdinnereitä, joilla sedät sepustavat omiaan ja on jo lähtökohtaisesti - helvetin tylsää).

Arkinollauksessa on monta hyvää puolta, jotka eivät ehkä satunnaisharrastelijalle tule edes mieleen. Seuraavana aamuna tekemättömät työt ovat pienin murheesi, kun juuri ennen lounasta kömyät fisherman´s friendseille tuoksuen työpisteellesi burana poskessa ja jaffat rinnuksilla. Aika suurella todennäköisyydellä kukaan ei myöskään halua olla sen läheisemmissä tekemisissä kanssasi ko. päivänä. Paitsi pilkatakseen, mutta jäätynyt aivokuoresi ei ymmärrä moista ketterää sanailua (let´s face it, luultavasti ei ole kovin ketterä olo) ja voit hyvällä mielin vain olla. Jos käy todella hyvä tsägä, voi käydä myös niin, että unohdat osittain juuri ne asiat jotka saivat sinut siihen arkipulloon tarttumaankaan. Ihan random esimerkkinä vaikkapa pidentyneen ja alati kasvavan irtisanoutuneiden listan, täysin turhalta tuntuvan työn ja alaiset, jotka eivät saa mitään aikaiseksi mutta ovat silti omasta mielestään ihan kuninkaita. Eläköön vääristynyt minäkuva ja epärealistisista lähtökohdista kumpuava itsetunto.

Tämähän täytyy ehdottomasti ottaa toistokokeena uudelleen!

(Toistokokeeksi ei lasketa ulkomaalaisten setien kanssa odotettavissa olevaa pönötystä ensi viikolla, ja olenkin jo hätäpäissäni keksinyt itselleni iltamenon kaupunkiin saapuvan opiskelukaverin kanssa, joka tulee ihan varta varten minua katsomaan Tampereelle. -> Lapset, kyllä valehtelu kannattaa.)

Even worse

2010-11-03T08:51:00.009+02:00

Ei jeesus. Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten strategiapäivä oli vielä järkyttävämpi kuin etukäteen olin edes uskaltanut kuvitella.

Päivän päätteeksi istuimme vielä ydinryhmällä alas, ja toimitusjohtaja alkoi ns. avautumaan. Ilmeisesti hän oli saanut hyvin veretseisauttavaa henk.koht. häneen kohdistuvaa palautetta lähiaikoina, ja halusi välttämättä kertoa siitä koko porukalle. Lisäksi kuulema ryhmän dynamiikka on muuttunut, keskinäiset välit ovat huonontuneet emmekä enää tue toisiamme. Tätä piti sitten tässä ryhmäterapiasessiossa kaikkien kommentoida tj:n kyynelehtiessä sivustalla. Täysin odottamatonta, tarpeetonta ja kaiken kaikkiaan kiusallista. Itse sanoin vain, että en koe tarpeelliseksi alkaa avautumaan sen suuremmin, mutta jos joku on loukkaantunut sarkastisisesta huumoristani tai kärkevistä kommentiestani, niin luotan aikuisten ihmisten osaavan avata suunsa ja nostavan kissan pöydällä.

Jostain aasittomasta sillasta eteenpäin päästyämme alkoi esimieheni johdattelemaan keskusteluja siihen suuntaan, että kun meillä on ollut ryhmässä viime aikoina normaalia enemmän sairauspoissaoloja, ja kuinka ne ovat työllistäneet myös häntä henkilökohtaisesti. Soiteltiin kolleegan kanssa kotimatkalla, ja hän sanoi huomanneensa, että tässä kohta meikäläinen alkoi puhkua ja puhista pidätellystä "en-sano-mitään" -raivosta. Ihan oikeastiko odotetaan, että siellä kivassa pikku ympyrässä kaikkien kuulleen alan keskustelemaan sairauslomastani, sen syistä ja seurauksista. I repeat myself: ei jeesus. Onneksi se detour tyrehtyi nopeasti, kun porukka totesi yhteen ääneen, että eihän ne nyt itse asiassa ole kasvaneet.

Ryhmästämme on 2 henkilöä lähdössä. Kummallakaan ei ole uutta paikkaa, vaan he jäävät (ainakin aluksi) kotiin. Tämä, yhdistettynä minun sairauslomiini, luulisi soittavan hätäkelloja. Mutta ei.

Tilanteessa, joka kaikki ovat jaksamisensa rajoilla sekä fyysisesti että psyykkisesti, paras vaihtoehto on tietenkin sekoittaa pakkaa niin, että työt jaetaan paikalle jääville henkilöille. Niin, että nämä henkilöt kuulevat asiasta tässä ryhmäkeskustelussa ensimmäistä kertaa. Eräänkin kolleegani vastuualue kasvaa liikevaihdolla mitattuna 75 % (olennainen työnkuvan muutos if I ever saw one), ja naamakertoimilla päätellen hän oli todella järkyttynyt kuulemastaan ("luotan siihen, ettet kieltäydy, ja siksi kerron tästä sulle vasta nyt"). Mies yrittikin soitella mulle heti seuraavana aamuna (olemme läheisiä kolleegoita ja läpisemme usein epävirallisesti), mutta emme vielä ole saaneet toisiamme kiinni.

Toisen kolleegan kanssa tosiaan pirauteltiin heti kun autot starttasivat pihasta kotia kohti. Puoli tuntia kiroiltiin ja purettiin kaikkea kamaluutta toisillemme, ja ainakin minua se auttoi, vaikka sen suurempaa conclusionia ei tullutkaan.

Tämä työpaikka, tai ainakin sen johto, voi tosi huonosti.

Suuria ajatuksia ja suunnitelmia

2010-11-01T11:09:00.007+02:00

Huomena meillä on taas strategiapäivä (jipheijajippii).

Näen jo sieluni silmin, mitä tämä tarkoittaa:

- illalla/aamulla kotosalla epämääräistä pähkintää siitä, missä olimme, milloin siellä piti olla, miten sinne pääsee ja pääsisikö sinne jonkun kyytsällä (Conclusion: paikan googlaus, navi aamulla päälle ja liikkeelle)

- osa porukasta saapuu myöhässä, uudet ja yli-innokkaimmat osallistujat ovat tosin tärkeinä juomassa kahvia ja heittämässä kuulia läppää toimitusjohtajan kanssa jo hyvissä ajoin ennen alkamisaikaa

- kasa epämääräisesti parkattuja katumaastureita pihalla (+ Loviisan auto)

- monta pitkää luentoa, joiden aikana voisi pelata bullshit-bingoa vaikkapa seuraavilla sanoilla: visio, missio, ennuste, tulevaisuus, henkilöstön kehittäminen, ylimenokausi, priorisointi, budjetointi, muutosjohtaminen, asiakasrajapinta, projektisuunnitelma, kiertonopeus, tiimityö, vastuunkantaminen, luottamus

- ruokaa, säestettynä tärkeilijöiden sivukommentoinneilla ja vähän kokeneempien osallistujien rennommalla keskinäisellä piikittelyllä

- ei yhtään konkreettista toimenpidettä, ei aikataulua eikä määriteltyjä vastuita

- päivän lopussa kierros, jossa jokainen sanoo mitä mieltä on ollut päivästä: kivaa oli ja nähdään pian uudelleen!

- illalla seiskan jälkeen kotona, ei juurikaan perusseurislaista hurskaampana

Joo, en kamalasti välitä näistä strategiapäivistä. Kauheudessaan sellaisen voittaa vain ulkomailla pidetty strategia/koulutuspäivä, tiimbildauseventti tai pakollinen liikuntapäivä. Gimmeabreak.

Jos olisin villi ja vapaa, enkä nysvä ja nössö, ottaisin pokkana käsityön mukaan huomena ja urakoisin kaulaliinaa valmiiksi. Tässä tilanteessa se menee esimieheni suhtautumisen kanssa samalle viivalle venäläisen ruletin kera, joten en taida kerjätä sappinesteitä nenästäni. Mutta just for the record, se että te näpräätte konetta koko päivän on ihan sama asia kuin että mä kutoisin koko päivän. Hmph.

Perusperjantai ja absurdit syytökset

2010-10-29T14:23:00.004+03:00

Esimieheni tuli huikkaamaan, ehtisinkö piipahtamaan hänen huoneessaan. No totta kai ehdin.

Pehmittely-miten-menee -läpinöiden jälkeen hän alkoi syytellä minua siitä, että olen luovuttanut aineistoa ja antanut tietoa yrityksen sisäisistä asioista ulkopuoliselle taholle. Mitä siis en ollut tehnyt. No, sain sitten vartin luennon siitä, että näin ei saa tehdä (no daa!), miksi näin ei saa tehdä (voi herranjumala) ja lääpälääpälää.

Loppuun tuli kuitenkin kahvinpohjasokerit:

Hän, maailman epäempaattisin ihminen, on huomannut, kuinka minulla on paljon peiteltyä angstia ja vihaa häntä kohtaan. Ja kuinka se näkyy minusta ulospäin. Niin voisinko jotenkin kommentoida ja analysoida asiaa nyt hänen kanssaan.

Aika yllättäen, en kuitenkaan osannut näitä minulle päälleliimattuja hypoteettisia tunteita alkaa siinä purkamaan, joten keskustelu jäi valitettavasti lyhyeen.

Jälkikäteen tuli toki monta hyvää ("hyvää") one-liner-responsea mieleen.

"Muistatko kun silloin etuilit minua syksyllä 2007 kahvijonossa? Olen aina ollut katkera siitä, etten saanut ensimmäistä kahvikupillista uudesta pannusta."

"Voisitko muuten samalla kertoa mulle, mitä mieltä olen keskustapuolueen ulkomaalaispolitiikasta, kitkarenkaista ja homojen adoptio-oikeudesta."

"Angsti johtuu surkeista työoloista, riittämättömästä palkasta ja siitä, etten saa autoa sisältä käsin lämpimäksi. Ratkaisuna kelpaisi uusi työtuoli, palkankorotus ja kaukosäädin webastoon. Panos-tuotos -suhteella aikas halpa investointi."

voe voe

2010-10-28T09:32:00.004+03:00

Jopas nyt taas säpisee.

Esimies säätää alaisteni kanssa, ja on ilmeisesti vakinaistanut yhden plus antanut hänelle mojovan palkankorotuksen kertomatta minulle siitä mitään.

Eräs henkilö tippui organisaatiokaaviosta ihan yhtäkkiä ja yllättäen, toki hän on ollut sairauslomalla jo pitkään eikä aktiivisena töissä, mutta sitä paranemista ei ainakaan edistä se, että huomaa muuttuneensa persona non grataksi overnight.

Yksi supertärkeä kolleegani lähtee talosta, and you guessed it, ei korvaavia resuja, ja toisesta liikkuu niin kovia huhuja, että niiden on pakko olla totta. Vein tämän epävarmemman tapauksen kaffelle eilen, ja kysyin ovelan johdattelun päätteeksi, mikä on hänen duunijunansa seuraava pysäkki, ja koska se on lähdössä asemalta. Mies meni ihan punaiseksi, takelteli ettei ole lähdössä minnekään ja vaikeni tyystin. On se lähdössä hei.

Töissä olo on kuin tervaa joisi. Kiikkuvassa tervalla sivellyssä suotuveneessä. Keskellä myrskyävää Suomenlahtea. Neuvostoliittolainen rogue-sukellusvene perässä punaisena lokakuuna. Ja vielä kalanruoto kurkussa.

Ehkä pumppitunti töiden jälkeen helpottaa.

Perjantaipöhinöitä

2010-10-22T10:00:00.000+03:00

Aikamoista menoa taas. Ja nippu täysin absurdeja tilanteita. Kuten:

Puhelin pärähtää. Siellä on yksi kolleega, joka on syyslomalla.
Kolleega: "Moi. Mä tartteisin vielä yhden päivää lomaa lisää. Mun piti palata huomena."
Loviisa: "Moi. Jaahas."
Kolleega: "Joo, ja soitin sulle kun en saanut esimiestämme kiinni."
Loviisa: "Just."
Pieni hiljaisuus.
Loviisa: "No, jos et saa sitä kiinni niin ilmestyt sitten huomena töihin."

Toinen kolleega on kertausharjoituksissa. Istun kahvipöytään, jossa keskustellaan asiasta ja näistä metsäleikeistä yleisesti.

".. se varmaan pyrkii joksikin reservin kapteeniksi. Sehän on aina ollut tosi kiinnostunut tuollaisista sotilaallisista jutuista ja reservin toiminnasta. Armeijassahan reservin arvot määräytyy sen mukaan, kuinka paljon olet mukana toiminnassa. Siis ihan ajankäytön ja osallistumisen perusteella. Ihan kuin meillä. Siksi sä muutes Loviisa olet tuossa asemassa."

Eräs kolmas kolleega (lumiharja-Veijon alainen, auto-mies hänkin) oli reissussa ja tuli heti moikkailemaan kun oltiin yhtä aikaa toimistolla. Todella mukava ihminen on myös hän. Melkein heti kättelyssä hän kysäisi, onko mulla jo talvinakit alla (ei) ja koska meinaan vaihtaa (no jos lähiaikoina vaihtaisi). Pian oltiin jo soittelemassa Vianorin rengashotelliin vaihtoaikaa (valitettavasti nuo vapaat ei sovi) ja nopeasti hän myös tarjoutui viemään autoni sinne vaikka keskellä päivää jos vain annan avaimet (no en mä voi pyytää sua tekemään sellaista. Jos lupaan viikon sisään hoitaa). As of today, nakkivarustus on päivitetty. Kitkarenkaat on muuten etelärannikon loskakeleille, ei oikeille talvikeleille (as.tunt. huom.).

Ai miten esimies on käyttäytynyt? Onneksi oli ison osan viikosta syyslomalla. Lopun aikaa päällä oli joku ylikohteliaisuusvaihde, jossa kaikille jutuilleni naurettiin (no onhan ne hemmetin hyviä, mutta silti) ja jokaisesta tekemästäni jutusta kiiteltiin (no olihan se excel vallan mainiosti päivitetty).

Viikonloppu - jee!

Lääkäri

2010-10-18T09:59:00.005+03:00

Lääkäri pirautteli tänään.

Hän selitti, että heillä oli tosiaan ollut esimieheni kanssa palaveri poissaoloni aikana. Palaveria ei oltu järjestetty minun vuokseni, vaan se oli eräs normaaleista yhteistyöpalavereista joita säännöllisesti pidetään työterveyden ja yrityksen välillä. Siellä esimieheni oli ottanut puheeksi minun tilanteeni ja oman huolestuneisuutensa asian suhteen, ja pyytänyt lääkäriä järjestämään neutraalissa ympäristössä (eli työterveyden tiloissa) palaverin kanssani, jotta hän saisi lisätietoja asiasta ja näkisi minua. Näin myöhemmin siis myös teimme. Lääkäri sanoi, että myös hänen korvaansa oli osunut se, kun ja miten esimieheni oli tässä palaverissa maininnut asiasta. Mutta hän vakuutti, että mitään minun hoitooni tai terveydelliseen tilaani liittyviä asioita ei ole eikä tulla keskustelemaan kolmannen osapuolen kanssa, ja lääkäri-potilas -vaitiolovelvollisuus pätee.

Ennen kuin kuulin hänestä, harkitsin jo potilaskantelun tekemistä, vaikkakin se olisi kai mennyt jo overkillin puolelle.

Tekisi kovin mieli uskoa asia, ja paremman puutteessa niin taidan tehdäkin. Muistini syövereistä kaivelin kuitenkin tuossa väliajalla esimiehen muutaman välikommentin, jossa näissä yhteistyöpalavereissa olisi keskusteltu "avoimista tapauksista" ja pitkäaikaisista poissaolijoista. Mutta mitä siellä oikeasti on keskusteltu, sitähän en oikeasti tiedä. Esimieheltä asiaa ei kannata kysyä. Ja toki esimieheni voi puhua minusta (ja muista) ihan mitä haluaa, mutta olennaista on se, mitä lääkäriosapuoli tekee. Poissaolijoistakin voidaan puhua tilastojen ja prosenttien puitteissa, mutta ei yksittäisinä tapauksina muuten.

Summa summarum: hieman skeptinen olo, mutta ilman näyttöä en voi asialle tehdä mitään.

Kummeliparodiaa työpaikalla

2010-10-15T18:40:00.004+03:00

Tänään minulla oli palaveri esimieheni kanssa. Palaverin raamit: emme olleet työpaikalla nähneet viiteen viikkoon. Ja oli perjantai-iltapäivä. Olin toista päivää töissä.

Näistä lähtökohdista keskustelumme kimpoili kivasti sen välillä, miksi olin pois, miksi lähdin niin kuin lähdin ja kuinka tulen saamaan potkut, jos teen näin toiste. Lisäksi kättelimme, kun esimiehen mielestä pitää lähteä nyt puhtaalta pöydältä, aloitta tehokas kommunikaatio ja olla reiluja & tositosi hyviä kavereita jatkossa.

Noudatin hyvin tehokkaasti kolleegan suosittelemaa taktiikkaa siitä, kuinka helpoimmin selviää, kun on hiljaa, antaa toisen puhua ja on vaan oikeasti kommentoimatta mihinkään mitään. Sitähän noudatin menestyksekkäästi jo aiemmin. Ja sehän toimi taas! Esimies sai itsensä kanssa sopia mitä halusi, uhkailla sen kun kerkesi ja ripittää sielunsa innosta. Eihän haukku haavoita eikä huuto tapa.

Ihan oltaisiin voitu olla Ketosen ja Myllyrinteen uusimmissa episodeissa, sen verran jediä oli meininki.

Huolestuttavampaa kuin tämä (valitettavasti jo jokseenkin tyypillinen) käytös oli kolmen kolleegani reaktio, kun kerroin heille asiasta. Kaksi ei sanonut mitään, ja yksi vain huokaisi, että ai se ei ole oppinut mitään viime viikkoina. Missä on tyrmistys, kauhu ja epäusko? Kysyy onko-se-jo-ok-että-mua-kohdellaan-näin -Loviisa.

Back on hän

2010-10-14T13:30:00.006+03:00

Eka päivä hei-miksi-sä-olitkaan-pois-ja-mikä-fiilis -sairausloman jälkeistä (työ)elämää takana.

Päivän saldot:
- 1.700 lukematonta sähköpostia selailtu päällisin puolin läpi
- monta ihanan lämmintä halausta
- suklaata ja viinaa pöydällä odottamassa (don´t ask)
- erittäin huojentunut olo siitä, että minut näin hyvin otettiin vastaan

Kuten kolleegalle mainitsinkin, kiva on olla täällä taas, mutta eiköhän tämä outo olo mene ohi nopeasti ja vaihdu normiketutukseen (sarkastinen hymiö).

Eräs kolleega (lumiharja-Veijo) tuli toivottamaan tervetulleeksi, ja avautui samalla, kuinka ylin porras on kovin stressaantunut ja että motivaatio, huumori ja tekemisen meininki loistaa ainoastaan poissaolollaan...

Lääkäri loistaa myös kyvyttömyydellään vastata sähköposteihin.

Leadership at its best

2010-10-13T17:39:00.006+03:00

Alkuviikosta eräs työkaverini soitti mulle ulkomaan matkaltaan, ja aloitti heti provokatiivisesti: "Haluatko että mä pilaan sun päivän?" Aika monta vastausvaihtoehtoa on muuten tuohon kysymykseen.

Eräs arvostamani kolleega oli sitten mennyt ja irtisanoutunut.

Olimme tulleet taloon samoihin aikoihin ja tehneet tiiviisti töitä yhdessä, koska vastasimme samankaltaisista asioista, vain eri liiketoiminta-alueilla. Nyt poissaoloni aikana hän oli hieman backupannut minua ja ottanut oman lastinsa päälle myös minun pöydälläni pyörineitä asioita.

Viime kevään kehityskeskusteluissa kolleegan (ulkomaalainen) esimies oli sanonut, ettei tälle superfiksulle, huumorintajuiselle ja tervejärkiselle ihmiselle enää kauaa löytyisi organisaatiostamme paikkaa - en vieläkään ymmärrä miksi. Ja melkein suoraan kehoitti tätä etsimään uutta työpaikkaa. Eli tämä oli vain ajan kysymys.

Asiasta ei oltu tiedotettu, vaikka irtisanoutuminen oli tapahtunut jo useampi viikko sitten. Voin vain olettaa, että tämä johtui (ainakin osittain) minun avoimesta tilanteestani.

Soitin kolleegalle viime viikolla, ja muistan miettineeni, että hän kuulostaa jotenkin hassulta. Ihan kuin jotain poikkeavaa olisi tapahtunut. Meinasin kysyä onko perhe ok ja käykö kello vielä ajallaan, mutta hänet tuntien olisin kuullut siitä "jostakin" kysymättäkin, jos hän olisi halunnut siitä kertoa. Niinpä tiedustelin vain yleisesti kuulumisia. Aika hyvin, jos jo puhelimessa kuulee toisen äänestä että joku mättää, vaikka on itse tällaisella perusempatiakyvyttömyysrekisteröintilaitteistolla varustettu. Me no can empatia.

Voihan harmitus.

Odotan edelleen lääkärini vastausta tiedusteluuni siitä, miksi hän on keskustellut minusta kolmannen osapuolen kanssa tietämättäni, mitä tarkalleen ottaen puhuttiin, milloin ja ketä palaverissa oli läsnä. Lääkäri on ennen vastannut viimeistään seuraavana arkipäivänä. Nyt niitä on kulunut jo 4.

Ihme ja kumma

2010-10-10T12:23:00.004+03:00

Ai niin, eräs asia jäi mainitsematta edellisessä "avoimessa kirjeessäni" esimiehelleni palaverimme jälkitunnelmissa.

Sekä esimieheni että minua hoitanut lääkäri mainitsi ohimennen sivulauseessa (niin, etten sitä heti hoksannut enkä siis huomannut kysyä asian perään), että he olivat esimieheni aloitteesta tavanneet ja keskustelleet minun tilanteestani sairauslomani aikana. Needless to say, minun täysin tietämättä asiasta puhumattakaan, että olisin antanut lääkärilleni sihen jonkinmoista lupaa. Siis mitä ihmettä? Eikö työterveydessä päde potilan ja lääkärin välinen luottamuksellisuus, ja onko lääkärillä oikeus luovuttaa minun hoitoani ja tilannettani koskevia tilannetta tietoa kolmannelle osapuolelle ilman lupaani?

Nyt te kaikki (työterveys)lääkärit, jotka salaisesti pyöritte blogissani (ja teetätte paraista lohkaisuistani t-paitoja threadless.comissa), kommentit ovat erittäin tervetulleita. Tai muut, onko tästä havaintoja?

Kun hämäläisen syntyperäni ehdollistamana hoksasin tämän vasta palaverin jälkeen, laitoin lääkärille sähköpostikyselyn aiheesta. Siihen ei ole vielä vastattu. Omat fiilikset asian suhteen liitelevät jossain epäuskon ja tyrmistyksen välissä. Aivan ilmeisesti minusta on puhuttu selkäni takana, mikä tuntuu oudolta ja väärältä.

Jos näin on, jatkossa hoidan lääketieteelliset asiani muualla kuin työterveydessä, ja laitan vakuutuksen piikkiin.

Huono, huono esimies

2010-10-08T14:45:00.004+03:00

Valitettavasti, ja taas kerran.

Treffasin esimieheni näin epävirallisesti ennen paluutani töihin, mikä oli ehdottoman hyvä idea koska olin kuitenkin jo jonkin aikaa ollut pois työmaalta. Keskustelu meni (kait) ihan "hyvissä merkeissä" (i.e. ei ruumiita), mutta...

Oliko ihan pakko antaa heti kättelyssä palautetta siitä, mitä olen tehnyt huonosti ja mihin minun tulee jatkossa kiinnittää huomiota. Ihan juuri siinä ja sillä hetkellä, kun tapaamme ekaa kertaa kuukauteen.

Ja ei, en ole ollut poissa 6 viikkoa vaan alle neljä. Ehkä aika on vain tuntunut pidemmältä.

En myöskään halua pitää pitämättömiä kesälomia tähän perään, koska tunnen olevani jo työkuntoinen.

Ja kiva, että HR ei osannut laskea niitä lomapäiviä oikein. Niitä oli yli 2 vk, ei 7 työpäivää.

Ja ihan oikeastiko ajattelit, että sen jälkeen kun olit tapasi mukaan minua soimannut (mainitsit toki välissä, miten itse osaat antaa palautetta, varsinkin positiivista), saisit ihan rehellisen vastauksen kysymykseesi:

"Oletko sitä mieltä, että olet nyt ihan oikealla paikalla ja oikeassa positiossa?"

Siis for real, ajattelitko?

Että sillä hetkellä, kun pelaan kaikkein huonoimmilla korteilla, olen hiukkasen jo työyhteisöstä erillään ja käytännössä esimieheni armoilla, alan vielä avautumaan siitä, että niin itse asiassa enhän mä tätä työtä halunnut tehdä alun alkaenkaan.

Sequence, people, sequence. Edes niin, että ensin tuo kysymys, sitten negapalaute, EI ensin negapalaute ja sitten kysymys siitä haluatko palata vanhalle pallillesi vai et (ja vastauksen "ei" seuraukset ovat tietenkin täysin tuntemattomia). Siis sehän on vaan tyhmää.

Alan nyt soveltaa esimiessuhteeseeni ns. pyöräilijäteoriaa (copyright Loviisa). Kun olet pyöräilijänä liikenteessä, ja vaikka sinulla olisi kypärät & kaikki mahdolliset suojat päällä, jäät aina, joka kerta ja poikkeuksetta autolle kakkoseksi. Siis korostan: ihan joka kerta. Siinä ei auta moraalinen oikeassa oleminen ja henkinen yliote, jos auto tulee ja ajaa päälle. Niinpä tulee olla varovainen ja tarkkaavainen, pyrkiä pois vaarallisista tilanteista ja aina epäselvissä tilanteissa päästää se auto ensin radalle. Eiköhän tällä pitäisi selvitä hengissä.

Päätin sitten olla se suurempi ja aikuisempi ihminen, olin tapaamisessa hiljaa ja annoin toisen sanoa. Not like me at all. Olin jopa aikas ylpeä itsestäni.

Työuupumuksesta, sillai semivakavasti

2010-10-04T20:34:00.005+03:00

Koska uskon tiedotusvälineiden (joihin oma blogini tiätenkin kuuluu) kansanterveyttä edistäviin hyveisiin ja valistusvaikutuksiin, ajattelin kirjoittaa pari sanaa siitä, miten ns. sain itseni tällaiseen työuupumustilaan.

(Kyllä, minä olen yksi niistä lähes kymmenistä ihmisistä, jotka katsomme oikeasti niitä Ykkösen ja Teeman dokumentteja, ja heikon hetken tullen jopa keskustelemme niistä ennalta-arvaamattomasti tuttavien kanssa. Massojen valistus ja proletariaatin pakkosivistys kunniaan. Prkle.)

Loin kaikelle hyvän pohjan jo keväällä, kun suostuin ottamaan vastaan väliaikaisen komennuksen, joka työllisti minua arviolta 50% lisää (normivastuideni säilyen totta kai entisellään, eipäs nyt aleta löysäilemään) ja sisälsi mm. 1-2 matkaviikkoa kuukaudessa ensimmäisen puolen vuoden ajan. Homma oli hemmetin huonosti organisoitu, joten iso osa työstäni meni suoranaisesti hukkaan (douze points pour le turhautuminen et le tee-työtä-jolla-ei-muuten-ole-paskankaan-väliä -ajattelu). Siihen sitten pari pienempää rojektia päälle, ja eräälle niistä käsittämättömän huono onnistumisprosentti, joka ei kaiken rehellisyyden nimissä johtunut minusta, mutta johtui kuitenkin, koska satuin olemaan hommeliduudelin vetäjä.

Juuri kauan odotetun kesäloman kynnyksellä vielä eräs (totta kai kamalan tärkeä) Petenkin suorituskyvyn ylittävä puuhapiste päälle, ja lomat uusiksi. And by uusiksi I mean kuukauden lomasta parin päivän pätkiin.

Pätkälomissa on muuten se hyvä puoli, että nehän kuluttavat kivasti vuosilomakeijulta saatuja lomapäiviä ilman sitä ikävää sivuvaikutusta, että oikeasti tuntisi olevansa lomalla lainkaan. Päinvastoin. Muutama päivä kerrallaan, niin olet koko ajan tehokkaasti töistäsi jäljessä, mikä lisää stressikertymää, mutta et tunne kuitenkaan levänneesi lainkaan. Suorastaan mahtava rakenne.

Niin, ja pitkän lomani perui esimies, ja pätkän tiputteli kalenteriin loman tarpeessa oleva yksilö eli allekirjoittanut.

Tämän vielä päälle pari peruspössistä, joissa ei sinällään ollut mitään ihmeellistä paitsi että niiden suorittava taho oli jo kroonisesti myöhässä kaikesta, kettuuntunut, turhautunut, kyyninen ja heikolla hapella vetänyt 12 tunnin päiviä jo paria kuukautta, jotta pääsisi edes jotenkin työkuorman päälle. Eikä päässyt.

Lopulta.

Kamelilta katkeaa selkä.

The cup runneth over.

Kovalevy täyttyy.

Ja jäin saikulle, diagnoosina vakava työuupumus.

Useampi kaveri ja työkaverikin (nyt kun olen taas sen verran täysjärkisen - tai paremminkin yhtä paljon henkisesti häiriintyneen - oloinen kuin yleisestikin) on uskaltautunut kysymään, mikä mulla oli. Mikä on sinällään ihan validi ja hyvä kysymys, mutta en oikein osaa sanoa siihen yksiselitteisesti mitään.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä sosiaalisesti hyväksymättömyyden tunteesta ja painolastista, joka tuntuu seuraavan kaikkia, jotka ovat poissa ei-fyysisistä syistä. Korvien väliin liittyvät diagnoosit kun ovat toki aina arvioperusteisia ja subjektiivisia, ja pohjaavat ainakin osittain aina potilaan omaan itseanalyysiin. Ja niille mahdollisille epäilijöille, joiden mielestä saikku on saikku regardless of the reason, niin miettikääpä vielä. Onko sama asia, olenko saikulla katkenneen jalan vai masennuksen takia? Onko muka...?

Niin, mutta tuo työuupumusdiagnoosikin oli mielestäni hieman hätäisesti heitetty. Tein kaksi monivalintatestiä netissä, ja juttelin kahden lääkärin kanssa yht. 1h 10 min. Toinen lääkäri näki minussa myös masentuneisuutta (tai kuten hän asian ilmaisi: "tällaisiin tapauksiin liittyy lähes aina masentuneisuutta..."), ja alkoi kohdella minua sen mukaisesti. Omasta mielestäni en missään kohtaa ollut masentunut tai (normaalia) ahdistuneempi. Kyllä, tarvitsin lomaa - breikkiä - ei-työhön-liittyvää-toimintaa - omaa aikaa - muuta kuin duunia lähes jokaisena valveillaolohetkenäni. Mutta eikös se ole ihan normaalia? Sinne abnormaalin puolelle näin retrospektiivistä katsellen ovat kategorisoituneet mahloton työkuormitukseni, vääristynyt ajankäyttöni ja lomien katoaminen kuin jääpala Saharaan.

No niin. Vähän jänskättää mennä takaisin, myönnetään.

Paluu

2010-10-03T17:28:00.002+03:00

Huh huh. Olen henkissä. Mikä on jo jonkinmoinen saavutus.

Lisäksi olen treffamassa esimiestäni ensi viikolla, ja jostain mieleni syövereistä olen taikonut itselleni sellaisen fiiliksen, että tämä on ihan kiva juttu. Se, että hän on kohdellut minua asiattomasti, ei ole muuttunut, mutta koska ns. paskafiltterini on palautunut normilukemiin ja siis puhdistunut kaikesta siihen tarttuneesta kurasta, voin mapittaa nämä sittanat otsikon Shit happens alle, ja laittaa mapin kiertoilmauuniin. Ja töihin palaaminen, ja samalla normaalirutiiniin palaaminen, olisi erittäin jees. Soittelin jo loppuviikosta työkavereille, kyselin uusimpia juoruja ja varoittelin, että kohta kuri palaa ja sarmasmin määrä työpaikalla nousee 100 %. Kovaäänisimmälle kolleegalleni on kuulema jostain käsittämättömästä syystä kuulema hankittu kovaääninen - mitä ihmettä?! Ämyrillä on siis ämyri.

Tämän hetken saikkuni päättyy parin viikon päästä, ja koska nyt ehdin jo sopia esimiehen kanssa palaverin sopivasti, olen tämän pätkän loppuun ja palailen sitten rauhassa (I wish!) ns. ruotuun. In an office near you.

Pirkanmaalainen uutisointi kunniaan!

2010-09-23T11:19:00.005+03:00

Kiitos Aamulehti! Pettämättömällä ajoituksella ja rautaisen journalistisella otteella päätitte käsitellä tätä hyvin kipeää ja sosiaalisesti vaikeaa aihetta, työuupumusta, juuri samana päivänä kun minun pitäisi ilmoittaa esimiehelleni, että sairauslomani jatkuu vielä (ainakin) kolme viikkoa. Eikö kaupungin koulujen ruokalistoissa tai oikorata/rantatie/junarata/ratarata-keskusteluissa riittänyt enää lypsettävää, kun piti nostaa tämä aihe nyt pinnalle? Juttu oli kivasti myös kirjoitettu niin, että Tampereen kaupungin epätoivoinen kustannustensäästökampanja on hei ihan ok, koska työuupuneet ovat heikkojen luusereiden marginaliryhmä, ja eihän ne reppanat edes jaksa puolustaa itseään (mikä on ihan totta).

Onneksi lääkärini oli niin fiksu (tai ovela, luettuaan ehkä saman jutun), ettei hän kirjoittanut diagnoosiini burn-outtia tai työuupumusta (Z-diagnoosi), vaan yleisen ahdistuneisuuden/masennuksen, eli F-diagnoosin.

Ensimmäisen kerran, kun vihjaisin esimiehelleni joutuvani sairauslomalla, hän alkoi huutaa minulle, kuinka asenteeni on todella huono, olen käyttäytynyt huonosti esimiestä kohtaan ja tarvitsen tiukan palautekeskustelun. Olin täysin pöllämystynyt, ja kysyin esimerkkejä huonosta asenteestani ja käytöksestäni, koska en rehellisesti ymmärtänyt, mistä tuuli ja kuinka paljon. Sen jälkeen, kun jäin tälle pidemmälle pätkälle, esimieheni katsoi aiheelliseksi (suoraan opaskirjasta Näin tuet uupunutta alaistasi) kirjoittaa minulle sähköpostin, jossa hän luetteli kaikki ne asiat, joista halusi antaa minulle negatiivista palautetta. Let me tell you, lista oli pitkä. Lopussa tosin luki, että "jutellaan näistä rauhassa ja paremmalla ajalla sitten kun palailet lomasi jälkeen levänneenä työn ääreen". Yeah, haluan ehdottomasti jutella näistä, ja ihan rauhassa kahdestaan. Kannattaa lyödä sitä, joka on jo maassa.

Nyt pitäisi siis muotoilla sähköposti, jossa kerron jääväni vielä kotiin. En aio kamalasti selitellä tai puolustella oloani tai diagnoosiani, ja arkailen koko työuupumus-käsitteen mainitsemista. Haluan ja aion palata heti kun minä ja lääkärini koemme minun olevan työkuntoinen, mutta en tiedä koska tämä tapahtuu. Toivon tietenkin työnantajan ja esimiehen osaltaan pystyvän tukemaan minua tämän vaikean asian suhteen. Any good advice?

Vai oliko se sittenkin analogia...?

2010-09-20T16:08:00.004+03:00

Olen todella tyytyväinen itseeni. Mikä on tietenkin tiitimäisen positiivinen, suorastaan kadehdittavan ihana olotila.

Olen nimittäin onnistunut taas hiukan avaamaan tätä pahan olon, väsymyksen, kummallisen henkisen tilan ja yleisen uupumuksen vyyhtiä. Siitä moinen fiilis. Keksin nimittäin allegorian omalle tilalleni - ja muistin käyttää sanaa allegoria. Heil mii!

Pääni on viime aikoina ollut kuin täyten tungettu ja suorituskyvyn äärirajoilla käyvä serverikonelaitesysteemi. Prosessointia on tehty niin maan perusteellisesti, että aivan kuten serverit, nuo konehuoneen sinivalaat, myös pääni on ollut tilttauskunnossa ja sen toiminta on hidastunut huomattavasti tämän johdosta. Ja ihan kuten koneilla, vaikka kaikki näkyvillä olevat prosessit ja ohjelmat sulkee, tausta-ajolle jää kuitenkin niin paljon toimintoja, että kone toimii silti hitaasti ainakin hetken aikaa.

Jostain syystä keksimäni vertaus tuntuu auttavan asiaa ja lohduttavan minua tilanteessani. Onko siinä jotain hienoa, että voi verrata päätään bittejä ja emolevyjä täynnä olevaan liikkumattomaan takahuoneen tausta-ajomasiinaan? Ilmeisesti ainakin minulle on. Ihan niin kuin serverin ylikuormittaumisessa, jotain oireita voi havaita etukäteen, mutta homma saattaa tulla myös yhtäkkiä ja yllättäen päälle. Silloin pitää vain malttaa pysähtyä.

Kaveri tulee tänään kylään. Meinasin leipoa jotain, mutta päätin sitten että se on liian hankalaa ja vaikeaa. Mua se tulee katsomaan, ei littanaa rahkapiirakkaa tai sivuista kärähtäneitä sämpylöitä.

Oravana kotosalla

2010-09-19T12:14:00.005+03:00

Keskittymiskyky tuntuu olevan pienen oravan luokkaa, ja kudon lähes koko ajan. Olen päättänyt käydä joka päivä lenkillä, herätä ajoissa ja mennä ajoissa nukkumaan ja syödä hyvin, mutta loppuaika sujuu käsitöiden merkeissä. Tähän mennessä on syntynyt jo 4 kämmekkäät (oravan fokuksella ei suurempaa saa aloitettua).

Juuri ja juuri alan kuitenkin ymmärtää, että jotain on vialla. Ilkeästi sanottuna fiilistä voisi kuvata sillä, että musta on tullut TAVIS. Tiiviimmin analysoiden saattaisin mainita, että pää on edelleen hieman jumissa ja ajattelu tökkii. Tunnen sen kirjoittaessanikin, ja lukiessani omia tekstejäni törmään samaan. Edelleen, se on pelottavaa.

Muiden ihmisten suhtautuminen on ollut hyvin moninaista. Tekijänoikeuksista tärkeästi piittaamatta lainaan erään hyvän kaverini tekstarin lähes sellaisenaan:

Tuommoinen sairasloma varmasti jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se on ihan turhaa/huuhaata. Toiset pitää sitä tekosyynä löysäilylle. Jotkut ymmärtää ja on ns. sun puolella. Jotkut ymmärtää mut pitää sitä silti liiallisen heikkouden merkkinä. Toisten mielestä bisnesmaailmassa ei ole tilaa sairastelijoille, olipa mikä sairaus tahansa.

Tämä hyvin summeeraa asian. Itselleni valinta (jos sellainen täytyy tehdä) on kuitenkin helppo: terveys ennen työtä. Tarvittaessa myös terveys ennen uraa. Esimieheni reaktiot ovat olleet jotain asiattoman ja julman välillä. Niistä seuraavassa.

Diagnoosi: työuupumus

2010-09-17T19:47:00.004+03:00

Hei ihan oikeasti ihmiset - varsinkin sinä Terveystalon lääkäri ja psykologi, jotka olette minua tasaisella sykkeellä treffailleet.

Pystyn kävelemään, puhumaan, toimin ja puuhastelen ja välillä ajatuskin kulkee ihan suht mallikkaasti. Jalkani ei ole poikki, käteni toimivat, liikun ja kykenen urheilemaan ja törmäilen autolla turhiin tielle osuviin esteisiin vain hieman useammin kuin yleensä.

Silti olen sairauslomalla erittäin vakavasta työuupumuksesta.

Okei, en enää pysty lukemaan iltaisin englannin kielisiä novelleja, koska en pysty seuraamaan niitä. Ompelin verhoja, ja vaikka mittasin ne 3 kertaa niistä tuli silti liian lyhyet. Töissä en ymmärtänyt kaikkea, mitä minulle puhuttiin. En osannut ratkaista ongelmia, vaikka tiesin että pitäisi osata. Se autolla ajaminenkin vaatii enemmän energiaa kuin aiemmin. Ja kolleegat alkoivat huomautella, kuinka näytän väsyneeltä, olen jatkuvasti huonolla tuulella ja en ole enää niin kiinnostunut oikeastaan mistään. Eräs kokenut mieskolleega soitti mulle sitten kerran keskellä päivää ja piti 15 min esitelmän senior-esimiehen syvällä rintaäänellä siitä, miten mun ehdottomasti pitäisi mennä työterveyteen juttelemaan omalääkärini kanssa. Ja alkaa tilanteen purkaminen. Olo oli juuri sillä hetkellä sen verran väsy, toivoton ja hedarikin pukkasi päälle, että sitten menin. Koitin sen jälkeen vielä töissä oloa, mutta se alkoi muuttua yhä vaikeammaksi, ja saikku oli loppujen lopuksi suuri helpotus. Ihan kuin se, kun psykölögi eilen sanoi, että sen ole vielä tämän saikkupätkän jälkeen mitenkään valmis palaamaan työelämään. Jossain kohtaa taisin myös hoksata, etten enää hoksaa. Niin kuin ennen hoksasin. Pelottava tunne.

Hmm. Jatkoa seuraa.

Vapaaehtoisuus ja miten se vältetään

2010-03-07T19:06:00.004+02:00

Nyt jos taas ehtisi hetkeksi hangähtää, voisi tajuta miten kiipeliin on itsensä laittanut. Kuten eräs työkaveri perjantaina kommentoi, tämä on eloonjäämiskamppailua ja taistelua tämä työelämä, päivästä toiseen.

Viimeksi kun lähdin työmatkalle maan rajojen ulkopuolelle eräs toinen kolleega antoi minulle neuvon, joka yksinkertaisuudessaan on itse asiassa borderline loistava. Ainakin tällaisella ylitsevuotavan nopealle innostujalle ja hyperaktiiviselle aikaansaajalle kuin Loviisa.

"Älä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi mihinkään typerään," hän sanoi.

Neuvoa tosin seurasi syvä huokaisu ja lisäklausuuli: "Tosin sinut tuntien tämä on sama kuin huutaisi tuuleen."

Ja syvä hörppäisy kahvikupista.

Tilanne oli kaikessa surkuhupaisuudessaan niin posketon, että repesin siinä sitten keskellä ruokalaa rauhallisella aamukahvitunnilla hörisemään ihan toden teolla.

En tietenkään noudattanut neuvoa ja reissuviikon lopuksi huomasin löytäneeni nimeni monesta Excel-taulukon sarakkeesta, Word-dokkarin yläreunasta ja sähköpostin To-kentästä.

Ensi viikolla olen 3 päivää reissussa, seuraavalla 5 ja seuraavalla taas 3.

Niin, miten se vältetään?

There and back

2010-02-07T10:42:00.000+02:00

As we speak (or read) olen rentoutuslomalla etelän aurinkossa hetelmien kanssa, ilman työkonetta, ja karma (ja puhelin) suljettuna kaikenmaailman työasioiden suhteen. Seuraavat parin viikon kirjoitelmat tulevat siis ajastuksella, ja vastaukset pienellä viiveellä.

Asiaan.

Helvetissä on spessupaikka naisille, jotka eivät auta toisia naisia, lausahti jenkkien tunnettu kovan sarjan naispoliitikko muinoin (no okei, ei siitä nyt niin kauan ole).

Olen periaatteessa samaa mieltä, tosin hieman naivistisesti voisin sanoa, että sekä naisten että miesten olisi hyvä autella toisiaan, maailman pitäisi olla täysin tasavertainen ja kiva paikka, kukkia joka puolella ja yksisarvisia juoksentelemassa sumuisten orankivuorten rinteillä jne jne. You get my idea.

Tätä odetellessa voimme kuitenkin miettiä uusinta ongelmaani (tai pikemminkin "ongelmaa", josta nyt kuitenkin päätin kirjoittaa luovuuden ja yleisen valivaligeenin kytkeytyessä taas päälle sähköaidan tavoin). Tarvitseeko työkaverin kanssa olla ns. tosiystävä, jos ei halua? Entäs, jos se toinen on nainen, niin kuin itsekin on?

Minulla on töissä eräs kolleega, joka selvästikin haluaisi olla kovin läheinen ja luottamuksellinen ystäväni. Vietämme aikaa paljon yhdessä kahviatuoilla ja muutenkin, juttu lentää ja meillä on kivaa. Mutta minun osaltani se voi ja saa jäädä siihen. En välttämättä jaksa tai halua tekstailla kaikkia iltoja, juoruilla työkavereista, nähdä vapaa-ajalla, tutustua hänen perheeseensä tai kertoa kaikkia intiimejä asioita itsestäni hänelle. Näitä kaikkia hän kuitenkin tuntuu odottavan, jopa kovasti kaipaavan. Olemme hyvällä kaverillisella tasolla, ja toki puhumme/valitamme luottamuksella työasioista toisillemme, mutta minun puolestani se voi jäädä siihen. Hän on kuitenkin jo useampaan kertaan sanonut, kuinka voin luottamuksella puhua hänen kanssaan mistä tahansa, kyselee usein erittäin henk.koht. asioistani, ja saattaa kommentoida miten olen sulkeutunut, rakennan muurin itseni & muiden ihmisten välille ja olen liian itsenäinen, jos/kun en kutsusta huolimatta avaudu hänelle. Tekisi mieli sanoa, että aa: kaikilla on muuri ja bee: sen läpi pääsee vain ne todella läheiset ihmiset. Sellaiseksi ei voi tunkea eikä hakea, vaan sellaiseksi päästään. Eihän toista voi kuitenkaan tietoisesti loukata. Ja töitäkin pitäisi tehdä yhdessä.

Mietin pitkään, miksi minulla on tällainen hieman nuiva asenne häntä kohtaan, ja tulin siihen johtopäätökseen, että se saattaa osittain johtua siitä, etten oikeasti arvosta täysin hänen työsuoritustaan. Hän ei oikein osaa ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä, vaan "rankaisee" sen antajia. Muutaman kerran "she has left me out to dry" (Donna, mikä tämä on suomeksi? :), eli astunut askeleen taaksepäin kun olisi pitänyt julkisesti tukea minua siinä, mistä olimme jo kahdestaan sopinut. Lisäksi jotenkin vierastan ihmisiä, joille työ on lähes yksinomaan elämän keskipiste ja siihen suhtaudutaan pakonomaisella luterilaisella mentaliteetilla (mitä - yllätys yllätys - en kuitenkaan omasta mielestäni en itse teen, esim. jos olen mielestäni kipeä, olen kotona potemassa. Piste.).

No, omaan kysymykseeni vastasin jo. Ehkä pysyttelen hieman kauempana jatkossa, (mistä hän tosin luultavasti kysäisee suoraan tyyliin "onko kaikki ok? mikä sun on? voinko auttaa? haluatko jutella?") ja keskityn professionallin suhteen ylläpitoon.

Hei mulla on kaverit erikseen.

Wikihow

2010-02-04T10:57:00.000+02:00

Wikipedia on saanut kilpailijan, ja sen nimi on WIKIHOW.

Testiryhmä suosittelee mm. seuraavia mielenräjäyttäviä kotikeinovinkkilinkkejä:

- Miten soittaa pomolle ja saada saikkupäivä, kun oikeasti tarvitset vain vapaapäivää

Kyllä, sitä tapahtuu. Kyllä, olen tehnyt sitä itsekin. Selittämättömät selkäkivut, äkilliset ruokamyrkytykset ja pikaflunssat kunniaan.

Ennen kuin moralistit iskevät: ns. oikeat saikkupäiväni ovatkin toisaalta niitä, mitä muut kutsuvat etäpäiviksi.

- Miten olla tekemättä yhtään mitään

Yllättävän vaikeaa, ja vaatii todellista harjoittelua. Vähän sama kuin ajattelematta oleminen.

Who can do that, honestly.

- Miten tehdä laavalamppu kotoa löytyvistä aineksista

Ja miksi tyytyä laavalamppuun, kysyy tee-sekin-lopulta-sitten-itse-prkle-Loviisa. Kyllähän joka tyttö oman fissioreaktorin, vaiheisen tai ulkoilmateatterin tarvitsee.

Parasta laavalamppuohjeessa on kuitenkin varoitus "älä juo öljyä, jonka laitat lamppuun". In a US of A near you.

- Miten käyttää asusteita

Tämän valitsin kaikille teille muoti/tyyli/sisäinen eksibitionisti -bloggareille siellä laavalamppumaassa.

- Miten auttaa pomoaan menestymään
Need not explaining.

Aina ei jaksa, joskus ei koskaan

2010-02-01T16:23:00.004+02:00

Tää on taas niin tätä.

Kiireisin viikko töissä ever.

Loma nurkan takana.

Projektityö painaa päälle pahemmin kuin provikkapalkkainen toimistotarvikemyyjä.

Organisaatio kuohuu pahemmin kuin Tammerkoski (Note to self. Palkkaa lisää henkisesti kypsiä ihmisiä. Tai miehiä.)

Esimieheltä tulee sähköposteja, joissa on punainen huutomerkki.

Autosta on bensa melkein loppu.

Ja sitten vielä.

Päälle iskee ehkä vuosikymmenen pahin lunssa. Lihakset huutaa apua (eikä sillai hyvällä olin-kahdessa-jumpassa-peräkkäin-ja-nyt-tartten-kokovartalopuudutuksen -tavalla vaan tylsällä olen-vanha-ja-raihnainen-ja-haluan-köllötellä-viltin-alla-koko-päivän -systeemillä). Ja kurkku on turkasen kipeä. Kuumetta aamulla lääkärissä 37.7, mikä on mulle jo kova aamulämpö. Dämis.

Joten. Olen kotona. Purkamassa sähköposteja ja to-do-listoja. Jepjep.

Onneksi en näköjään omista enää toimivaa kuumemittaria. Voi sitten mennä ihan fiilarien mukaan. Lomaa odotellessa.

Palikkana maailmalla

2010-01-25T12:57:00.003+02:00

Olin koko viime viikon työreissussa kaukomailla.

Aikas raskas viikko, kun päivät alkoivat tikkana klo 8.00 paikallista aikaa ja päättyivät vikojen dinnerien & patsastelujen jälkeen klo 22-23. Etukäteen ajattelin, että onneksi mukaani lähtee legioonallinen suomalaisia tukihenkilöitä, mutta eipä noista juurikaan ollut apua, kun heille ei kerennyt sanoa juuri sanaakaan. Pyörimme eri palavereissa päivät, lounailla omissa ryhmissämme ja illalla ties kenen vieressä pakollisilla dinnereillä.

Yhden kolleegan kanssa soiteltiin yhtenä iltana rättiväsyneinä hotellihuoneissamme klo 23 aikoihin vain saadaksemme vaihtaa kuulumisia ja fiiliksiä, joita ei muuten ehtinyt vaihtaa! Huh huh, sanoo Loviisa.

No, yksi matkan suola oli kun ehdin onneksi vaihtaa kuulumisia non-suomalaisten kollegoiden kanssa. Osaa heistä en ollut nähnyt useampaan vuoteen, osaa en mailien ja puheluiden sivussa ehtinyt tavata vielä lainkaan. Tein toki myös tietoisen päätöksen, etten pönötä ns. omassa porukassa, vaan yritän vaihtaa ajatuksia ja näkemyksiä niiden kanssa, joita en kotitoimiston kuppilassa joka viikko näe.

Eräs plussa ryhmämiitingissä oli myös se, että näin matriisin toisen poikkilinjan esimiestäni, joka siis istuu konsernin pääkallopaikalla ja johon törmäilen muutaman kerran vuodessa. Istuin hänen kanssaan puolisen tuntia ihan kahdestaan (mikä oli suht luksusta) ja saimme rauhassa jutella. Operatiiviset murheet setvittyämme hän mainitsi, että on hieman miettinyt miten minun urani kehittyisi jatkossa ja millaisen roolin tulisin ehkä konsernissamme jatkossa täyttämään, ja kyseli tietenkin omia näkymiäni & kiinnostuksenkohteitani (niin kuin esimiehen pitääkin). Vaikka mitään ei oltu lyöty lukkoon tai edes oikeasti suunniteltu, sain pienestä keskustelutuokiosta mukavasti positiivisia fiboja: hän on selvästi oppinut hieman tuntemaan minua, ajattelee jatkoani ja ymmärtää, etten viihdy loputtomiin samassa duunissa, sanoipa suoraan myös arvostavansa minua kolleegakaartistani eniten (tosin kaarti ei ole kummoinen, but anyway).

Hehkutin tätä ja koko viikkoani eräälle kolleegalleni. Hän napautti semikovaa mutta ystävällisesti jotain, mikä sai ajatukseni mylläämään kovaa vauhtia eteenpäin.

Joku mua on mättänyt jo pidemmän aikaa. Olo on kuin ympyrän muotoisella palikalla, jota yritetään tunkea neliömäiseen koloseen. Kyllähän se sinne saattaa sopia, jos oikein tunkee ja palikka venyy, mutta ei pidemmän päälle. Koska kolonen on väärä - tai se palikka. Tai ne voi molemmat olla oikeita, mutta niiden yhdistelmä väärä.

Nyt taidan tietää, mikä siitä kolosesta tekee neliön.

Jään hautomaan asiaa ja palaan siihen, kun saan ajatukseni kohdilleen.

Oho

2010-01-20T11:18:00.000+02:00

Esimieheni piti tämän vuoden keharit kahdessa osassa. Ensimmäisessä setissä arvioitiin menneen vuoden saavutuksia, kulumista ja onnistumisia vuoden alussa sovittuihin tavoitteisiin peilaten. Tämä sessio minulla siis oli nyt. Toisessa osassa asetetaan tavoitteet tälle vuodelle ja käydään tarkemmin läpi kehittymistä ja palautetta suntaan ja toiseen. Tämän eka miitinki oli myös sidottu vuosibonusten arviointeihin, jotka esimieheni vielä hyväksyttää omalla pomollaan ennen niiden laittamista maksuun.

Sain esimieheltäni hirveän nipun positiivisia kommentteja. Olen kuulema kehittynyt hirveästi, ottanut paikkani porukassa, saanut itseluottamusta, hoitanut hommani hyvin ja kovalla draivilla ja kaiken kaikkiaan ollut tähti organisaatiossamme.

Damn I´m good.

Anna mun kaikki kestää

2010-01-18T10:50:00.000+02:00

Erään alaiseni tiimissä on n. 27v nainen, joka on vajaat 3 vuotta ollut samassa positiossa, ja ihmiset hänen ympärillään ovat vaihdelleet. Tai sanotaanko, että niiden on täytynyt vaihdella, koska hän ei ole tuntunut tulleen toimeen kenenkään kanssa.

Naisen, kutsukaamme häntä Annaksi, asenne on hiukan omituinen. Anna on sitä mieltä, että haluaa olla absoluuttinen asiantuntija omalla alallaan, keskittyä omiin työtehtäviinsä eikä siis ole kovin motivoitunut oppimaan uusia asioita. Täysin päinvastainen ideologia kuin itselläni. Monitaitoisuus, itsensä kehittäminen, muiden opettaminen ja eteenpäin meneminen kunniaan!

Anna on valitettavasti erittäin hankala työkaveri tiimiläisilleen, kiukuttelee, takertuu pikkuasioihin, ei mieti mitä tekee, puhuu pahaa muista ja on erittäin mustasukkainen omasta osaamisestaan. Lisäksi hän ei tunnu saavan aikaan läheskään yhtä paljon kuin kolleegansa. Voi hemmetin hemmetti.

Sain Annasta negapalautetta toisesta timistä, jonka kanssa hän tiukasti työskentelee, ja otin molempien tiimien esimiehet palaveriin. Kävimme läpi palautteen, minkä jälkeen istuin vielä Annan esimiehen kanssa kahdestaan läpi. Tämä ei ollut eka kerta, kun naisen kanssa on ollut ongelmia, joten sovimme seuraavaa:

- starting from tomorrow, Anna pitää tuntiseurantaa siitä, mihin hänen työpäivänsä kuluvat

- esimies tekee, miettii ja kerää saamansa palautteen yhteen, ja antaa Annalle palautetta mahdollisimman konkreettisten esimerkkien muodossa (ei siis "kun sä aina kiukuttelet", vaan "et ole opettanut tiimisi uudelle jäsenelle tätä ja tätä, kuten puhuimme"). Sama palaute annetaan myös kirjallisesti. Ja mulle kopio.

- jos tilanne ei muutu, uutta palautetta kuukauden päästä. Myös kirjallisesti.

- jos tilanne ei muutu (lainkaan tai kyllin nopeasti), kirjallinen varoitus

- mahdollinen irtisanominen

Kun kysyin Annan esimieheltä, onko palautetta annettu, hän sanoi että on "ja todella pahastikin olen hänelle sanonut. Tosin on hänkin minulle.". Voi elämän kevät. Ei esimiehen tehtävä ole sanoa pahasti tai kiukutella alaiselleen. Tai provosoitua siitä, mitä hänelle sanotaan. Asiallinen palaute ja konkreettiset esimerkit riittävät. Epäilen, että kyllin selkeää palautetta ei ole annettu. Katson ekan palautekiekan jälkeen, mitä saan kirjallisesti. Jos sen taso ei miellytä, annan palautetta seuraavaksi itsekin yhdessä esimiehen kanssa. Seuraamme tilannetta.

Annalla on Q1:n loppuun asti aikaa muuttaa käytöstään radikaalisti. Epäilen, että näin ei tule käymään.

Rusina in the näppis

2010-01-11T14:21:00.000+02:00

Hemmetti.

Tein juuri IT-osastolle tiketin siitä, kuinka rusina putosi näppiksen sisälle. Toivottavasti tulevat pian poistamaan sen.

Ei mulla muuta.

Tavoitteet scvavoitteet

2010-01-04T12:44:00.000+02:00

Kohta ne taas alkaa. Nimittäin keharit. Tosi hienoa.

Mulla on (let me see...)... 8 suoraa alaista, ja yhteensä porukkaa a whopping 20+ henkeä. Hyvänä (ei kun loistavana) esimiehenä mun pitäisi tietenkin olla ihan täpinöissäni, kun pääsen taas antamaan palautetta koko populaatiolle ja ohjaamaan heitä majakan lailla kohti uusia tuntemattomia korpimaita.

Mutta.

Palautetta annan tai ainakin yritän antaa ihan koko ajan. Neuvon ja sanon samalla suoraan jos jokin menee vituralleen, ja kehaisen, jos homma menee yli odotusten. Samoin ohjaustoimenpiteitä (a.k.a. nakitusta) tapahtuu ihan koko ajan. Ja syvemmälle ongelman ytimeen mennäkseni, omat esimieheltä saadut vuositavoitteet eivät juurikaan viisariani väräytä tai saa minua tekemään mitään enemmän, paremmin tai erilailla kuin olen itse suunnitellut tekeväni vuoden alussa. Samoin saan palautetta ja ohjaavia toimenpiteitä omalta esimieheltäni kuukausittain.

Oma kellomaisen täsmällinen esimieheni napautti jo "tavoite"keskustelun 2010:lle parin viikon päähän. Ilmeisesti tarkoitus on jutella ensin 2009 to-do -listan toteutumisesta ja sitten suunnata seuraavalle (apua, jos siis kuluvalla) vuodelle. Palauteluontoinen kehityskeskustelu on sitten erikseen, I presume.

Etukäteistehtävänä (a.k.a. kotiläksyt) sain tehtäväkseni listata, miten olen omasta mielestäni suoriutunut vuodelle 2009 sovituista tavoitteista. Tavoitteiden saavuttaminen on myös kytketty bonusmalliini, joten asian takana on 5-numeroisia lukuja. Ihan piruuttani, just for the fun of it ja sisäisen nuoren kapinalliseni nostaessaan päätään harkitsen semivakavasti, että vääntäisin tavoiteviidpäkkini niin, etten olisi omasta mielestäni saavuttanut yhtäkään tavoitteistani. Vain saadakseni hieman mielenkiintoisempaa keskustelua aikaan & katsoakseni, mitä esimies sanoo. Koska tiedän, ettei hän voi/aio jättää bonareitani maksamatta. Tavoitteet ovat enemmän kvalitatiivia kuin kvantitatiivisia, joten niiden toteutumisastekin on pärstäkertoimen - eikunsiis management judgementin takana to begin with.

Hei vähän mä oon hankala ja veemäinen alainen.

Uusi vuosi, vanhat jutut

2010-01-02T14:58:00.009+02:00

Vuosi sitten tein analyysin työni plussista ja miinuksista. Koska rakastan prosesseja, eteenpäin menemistä ja jatkuvuutta, nyt on aiva tilaisuus palata tähän aiheeseen ja kommentoida, mikä (jos mikään) on muuttunut vuodessa.

So here goes.

Plussaa:

- Mukavat, hauskat ja fiksut työkaverit, joiden kanssa töitä voi hoitaa kieli poskessa ja joskus myös vyön alla) ja joilta olen oppinut ja voin edelleen oppia paljon

Update 2010: Työkaverit on edelleen fiksuja ja hel*etin hauskoja, ja kun heihin tutustuu paremmin, läppä lentää vielä hurjempaa vauhtia (let me not refer to the jalkatuet ja nessuteline -lisävarusteet in my next car or the ihanat balttimiehet, joille mua ollaan constantly naittamassa...).

- Koen oikeasti, ehkä näin selvästi eka kertaa elämässäni, että työyhteisö, esimies ja alaiset arvostavat minua, ammattitaitoani ja osaamistani

Update 2010: No tämä on jo aikas itsestäänselvyys eikä jaksaa enää sävähdyttää. Yesterday´s wow is today´s whatever.

- Haasteet ja mahdollisuudet oppia ja kehittyä

Update 2010: Hassua, mutta tämä on muuttunut huomattavasti. Varsinkin viime aikoina olen ollut selkeästi sitä mieltä, että tämä paikka on ns. nähty. Prosesseja on mallinnettu, hommia kehitetty, organisaatiota viilattu ja siinä sivussa kaikesta mahdollisesta kitisty, kränätty, rypistelty kulmia ja nostettu älämölöä. Kuten Head of IT-ihmeemme sanoi, mulle tartteis kehittää sellainen resettinappula, jolla saisi tilanteen nollattua ja känkkäränkän lopetettua silloin kun haluaa. Ei hullumpi idis. Tosin, vuosi sitten hän ei olisi uskaltanut sanoa minulle moista.

- Paikka ja tehtävä, jossa minulla on vielä kasvunvaraa, jotta täytän todella ne kengät, jotka minulle on jo annettu

Update2010: No tätä on kieltämättä edelleen, joskaan positio ja sen haasteet eivät tunnu enää ylivoimaisilta tai lähes mahdottomilta saavuttaa. Kasvunvaraa on aina, mutta onko se sitä same-old-same-oldia, vai jotain kivaa ja uutta.

- Kannustava, vaativa, huumorintajuinen ja todella mukava esimies, joka vaatii ja painaa päälle, mutta myös antaa palautetta ja todella haluaa myös tahollaan, että kehityn työssäni. Niin, ja tarjosi nykyistä paikkaa minulle to begin with.

Update2010: Check.

- Muuttuva, nopeatempoinen, dynaaminen, nuorekas ja alati muuttuva toimintaympäristö. Työyhteisön fiilis on mielestäni mukava, ja meiltä löytyy myös sitä kuuluisaa tekemisen meininkiä. Koskaan ei ehdi kyllästyä tai jumittua paikoilleen.

Update2010: Joo, vauhtia piisaa edelleen ja on dynaamista on. Mutta silti epilen, että olen hieman alkanut jumittua paikalleni.

- Mahdollisuus saada tämä kaikki Tampereen talousalueella. Pk-seudulla asuneena en lähde enää takaisin kirveelläkään. Lyhyt työmatka.

Update2010: Check. Iso check.

- Hyvä palkka ja edut. Turvattu työsuhde.

Update2010: Eivätpä nämäkään ole muuttuneet. Ja ovathan ne jo tärkeitä (tosin hyvin itsestäänselvyytenä pidettäviä) asioita.

Mainusta:

- Oma tontti, joka tuntuu joskus liian suurelta ja vaativalta, ja aiheuttaa riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteita

Update2010: Tontti on alkanut kartoittua hyvin, vaikka edelleen siltä toki löytyy rämeitä ja korpimaita, joita karttapalvelu ei ole vielä ehtinyt gepsittää. Mutta liian suuri ja vaativa se ei enää ole.

- Vastuun suuri määrä, joka vie ajoittain yöunet ja mielenrauhan

Update2010: Ei onneksi enää.

- Hektinen työympäristö, joka vie energiaa enemmän kuin suklaapatukallisen päivässä

Update2010: Suklaa on jäänyt ruokavaliosta pois, ja onneksi energiaa kuluu siis muualta. Eikä se työympäristön ylenmääräinen hässäköiontikään enää niin pal hermostuta.

- Muutama alainen ja kolleega, joiden kanssa ei kerta kaikkiaan synkkaa

Update2010: ON-NEK-SI pari juurikin tähän kategoriaan kuuluvaa alaistani on lähtenyt talosta. Toisen irtisanoin (en tosi sync-ongelmien takia, vaan muista syistä) ja toinen koki itsekin tilanteen niin hankalaksi että vaihtoi itse mestaa (tulkisin ma). Huh. Voiko näin sanoa? Sanon silti.

- Käsittämättömän ärsyttäviä, turhauttavia ja naurettavia asioita, joihin törmää ja joille ei usein kertakaikkiaan voi mitään, vaikka kuinka usein siihen seinään yrittäisi otsallaan lommoa tökkiä

Update2010: Check. Still there. Still annoying as hell.

Mites tämän nyt summeeraisi?

Muistan vielä erittäin elävästi ne kauhunsekaiset tunteet siitä, kuinka on omasta mielestään paska omassa työssään (kamala fiilis, varsinkin jos se tulee yllättäen hyvän putken jälkeen) ja kuinka mikään, mitä tekee, ei tunnu riittävän.

Nyt ne ovat kääntyneet vanhaan kunnon, plääh-tää-on-nähty-oisko-mitään-uutta-tarjolla -tuntemuksiin. Miten niistä pääsisi yli, that is the question.

They stole my thunder

2009-12-28T08:34:00.000+02:00

Meillä alkaa ensi vuonna iso konserninlaajuinen projekti, jota on kovaa vauhtia organisoitu sermien takana ja yleisöltä ulottumattomista jo jonkin aikaa. Nyt tietoja projektiorganisaatiosta, aikatauluista, rakenteesta ja resurssoinneista on alkanut valua myös kaltaisteni tavisten korviin.

Esimieheni hihkaisi minulle yksi aamu juuri ennen projektia käsittelevää palaveria, että sut on nyt sitten sinulta mitään kysymättä valittu oman osa-alueesi puolella koko sittanan vetäjäksi, ts. vedät n. 10 eri maan osallistujistosta koostuvaa porukkaa. Sanoin vaatimattomasti, että se on ihan oikein, koska olen omastani(kin) mielestä paras ihminen oman puoleni vetäjäksi. Kävimme läpi myös osallistujia, aikataulua ja paikallisia järjestelyjä, ja käytännössä tämä tarkoittaa kohdallani 1-2 vk/kk kokoista panostamista projektiin. Koska paikalliset työni tuskin olennaisesti vähenevät, tämää vaatii myöa nykysettini terästämistä ja käytännössä n. 20 alaiseni tehokkaampaa vastuuttamista ja velvoittamista hoitamaan asioita itsenäisesti ilman minua. Vaikka en positioista, titteleistä tai asemista perusta, olin (ja olen edelleen) rehellisesti sitä mieltä, että olen paras tyyppi hommaan.

Kunnes. Toinen esimieheni (eläköön matriisi) soitteli vähän ajan päästä ja kyseli, olenko nyt tyytyväinen projektiryhmän kokoonpanoon, ja olenko kovin dismotivoitunut siitä, kun en ole oman osa-alueeni vetäjä. Siis hetkonen. Ja kuinka olen tärkeä osa konsernia, ja jos päättäisin lähteä, se olisi todella iso ongelma. Ja, vaikka olinkin ensimmäinen nimi, joka hänelle tuli mieleen paikkaan, hänen täytyy ajatella myös paikallisia vastuitani ja sitä, etten ole ylityöllistetty, mulla riittää resursseja molempiin hommiin. Voin ottaa vastuulleni konsernin tasolla tiettyjä pienempiä osa-alueita, jos haluan ja olen sitä mieltä, että ne minua kiinnostaisivat. Blaablablablaa.

Paikallinen esimieheni oli reissussa, mutta laitoin hänelle heti "mitä ihmettä" -sähköpostia. Ja kun hän saapui toimistolla hän selitti, että kyllä, en ole enää siitä positiossa, mistä minulle alunperin puhuttiin. Koska minulla on paljon töitä, olen yksi ryhmän jäsenistä, en sen vetäjä. Mutta ihan tärkeä tyyppi silti.

Tämän kuulin:

Olen hyvä, mutta et tarpeeksi hyvä. Rima on sulle liian korkealla, joten laskettiin sitä nyt pienen harkinnan jälkeen sulle. Koitapa nyt tyttö päästä siihen. Ja jos kovasti haluat, meillä olis näitä säälinakkeja, joilla voit myös hieman näperrellä. Antaa jonkun toisen hoitaa ns. oikeat hommat.

Jumalauta! Mun nakkikarkit on viety. Mä en tee mitään, prkle.

Lumiharja

2009-12-16T08:12:00.003+02:00

Voiko mukavammin viikko alkaa?

Aamusella yksi n. 35v mieskolleega Veijo pölähti pöytäni viereen töpinätöppöset jalassa. Kyllä, meillä on sellaisia töppösiä. Ja jostain kolleegoista näkee liikuttavan helposti, onko ne jalassa vai naulassa.

No, Veijo ojensi minulle korkkaamattoman, punaisen auton lumiharjan, ja mutisi partaansa puolinolona: ”Kun silloin joskus sanoit, ettei sulla ole kunnon lumiharjaa, niin ajattelin, että kun tuolla on alkanut tuota lunta kovasti satamaan, niin täytyyhän sun saada auto puhtaaksi.”

Olin aika ällistyneen näköinen ja (tätä ei tapahdu harvoin) en saanut sanaa suustani – uutukainen harjavempele kädessäni, joten Veijo jatkoi: ”Siellä oli myös sinisiä, mutta ajattelin että tää punainen sopisi sulle paremmin. Oot varmaan jo ehtinyt ostaa, mutta ostin nyt sulle tämän kuitenkin.”

Minuun on oikeasti tosi vaikeaa tehdä vaikutusta, mutta nyt osui ja upposi. Olin joskus lokakuun lopulla, kun puhuimme jostain autoasioista, maininnut Veijolle ja muutamalle muulle työkaverille hukanneeni lumiharjani. Tavalliseen, in-your-face ”tämä-on-maailman-tärkein-asia” –tyyliini, mistä se sitten Veijon mieleen oli jäänytkin. Ja hän muisti sen, muisti minut ja oli käynyt ostamassa minulle punaisen lumiharjan. Oikeasti. Voiko liikuttavampaa olla.

Nyt he (me), jotka ovat menettäneet uskonsa maailman hyvyyteen, random acts of kindness -ajatteluun ja yleisesti joulupukkiin, ajattelevat, että Veijolla oli joku takaa-ajatus, hän on minuun ihastunut tai muuten haluaa mielistellä. Miehen tuntien voin rehellisesti sanoa, että näin ei ole. Ihan hyvää hyvyyttään osti minulle lumiharjan. Mokoma.

(edit: Viikon aloitus -kommentti viittasi siihen, että olin alkuviikosta reissussa, ja vasta nyt toimistolla.)

Työmoraalista

2009-12-07T07:59:00.001+02:00

Uutisissa oli jo konkun aikaa sitten tämä uutinen nuorten suhtautumisesta töihin ja työelämään yleisesti. Juttelimme siitä myös parin kolleegan kanssa, kun yksi laittoi linkin sähköpostissa liikkeelle.

Pitkän linjan kolleegani olivat vahvasti sitä mieltä, että nykyajan nuorilta puuttuu selvästikin työmoraali, joka edellisillä sukupolvilla oli syntyessään. Töissä pitää raataa, siellä paiskitaan hommia kovalla intensiteetillä ja työnantaja etusijalle laittaen. Työnantajalle ollaan ehdottoman lojaaleja, eikä töissä tarvitse olla kivaa. Riittää, että on töitä. Ja sen eteen ollaan valmiita uhraamaan vapaa-aika, oma elämä ja mahdollisesti jopa terveys. Eivät nämä nykyajan nuoret sellaisesta ymmärrä.

Voi tsiisus. En viitsinyt kovaan ääneen kommentoida, mutta olen artikkelin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Työn on kuitenkin vain työtä. Se ei määrittele sitä, mikä minä olen. Minulla on oikeus vapaa-aikaan, harrastuksiin ja omaan aikaan. Ja lomaan. Työnantaja saa työpanokseni, mutta ei minua kokonaisuudessaan. Ja töissä täytyy olla kivaa. Muuten en viihdy siellä kauaa. Luultavasti en viihdy kauaa kuitenkaan, koska halajan muutosta, uusia kokemuksia ja uutta opittavaa useammin ja enemmän kuin yksi työnantaja pystyy yhteen putkeen vuosikausia (or worse yet, vuosikymmeniä) minulle tarjoamaan. Ei työnantaja ole oikeasti minulle lojaali, jos en suoriudu hommistani, eikä minunkaan tarvitse sieluani myydä palkan vastapainona. Kyllä, vaadin hyvää palkkaa, muita etuja ja saatan olla kohtuuton. Olen valitettavasti tottunut ne saamaan, joten miksi minun pitäisi laskea vaatimustasoani? Saatan hakea saikkua, vaikka hammasta purren voisin periaatteessa mennä töihin myös pienessä flunssassa tai kuumeessa, selkä kipeänä tai käsi paketissa. Mutta en halua sitä tehdä, vain osoittaakseni "hyvän" työmoraalini ja korvaamattomuuteni.

Sainpas sanottua.

Auts

2009-12-04T08:11:00.000+02:00

Tein virheen. Sellaisen ison ja massiivisen. Josta ihmisiä joskus erotetaankin. Tai ainakin minä erottaisin, jos olisin itseni esimies. Onneksi en ole.

Jouduin tietenkin tunnustamaan virheeni, esimiehelleni ja yhdelle kolleegalle, jolle raportoin säännöllisesti ko. aihealueen asioita. Tämä kolleega oli juuri reissussa, ja detaljeja kyselläkseen soitti välittömästi takaisin illalla, kun laitoin hänelle lyhyen selityksen tapahtuneesta.

Aloin kertoa hänelle tapahtuneesta, ja aloitin sanomalla, että ”minä tein kamalan ison virheen”. Enempää en ehtinyt sanoakaan, kun hän keskeytti nopeasti: ”Älä ole marttyyri. Sinä et tee tuollaisia virheitä itse, joten kerro kuka sen teki ja mitä oikeasti tapahtui.”

Kyllä, en itse henkilökohtaisesti tehnyt virhettä, mutta alaiseni sen olivat sössineet. Vastuu on kuitenkin minun.

Kolleega alkoi välittömästi kettuilemaan, kuinka virheen eurovaikutus otetaan sitten minun tilistäni ja muutenkin heitti aivan loistavaa läppää siitä, miten minut ammutaan liiterin takana, keitetään öljyssä ja naulitaan julkiseen häpeäpuuhun. Tuli heti parempi mieli. Työasioitahan nämä kuitenkin vain ovat.

Hei älä oikeesti viitsi

2009-11-30T10:08:00.000+02:00

Kyllä, ne oli jo. Pikkujoulut. Melkein-jouluruokaa, avautumisia, puoliväkinäisiä keskusteluja puolituntemattomien työkaverien kanssa, muutama hervoton naurukohtaus, pari lasia punkkua ja siideriä, tanssimista hikeen asti, hyvää musaa, pari hassua kollegoiden esitystä, musta mekko ja nahkasaappaat. Ja. Erään yli-innokkaan ihailijan aktiivista välttelyä koko illan. Voi helvetti.

Ei pitäisi antaa moisen pilata omaa iltansa, mutta eihän sille mitään voi. Ihan niin kuin ei voi suoraan sanoa kenellekään, että painu nyt äijä sinne minne aurinko ei paista. Älä puhu mulle, älä katso, kosketa tai edes ajattele mua loppuillan ajan.

Ja missä ihan oikeasti menee raja siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Minusta se menee tasan tarkkaan siinä, kuka sanoo, missä tarkoituksessa ja millä mielellä minulle jotain.

Otetaan muutama empiirinen esimerkki:

A) Juttelen kollegamies nro yhden kanssa, kun nro kaksi tulee nojailemaan muhun. Nro yksi kivahtaa kaverille todella ilkeällä äänellä, että älä yritä iskeä mun naista.

-> Pieni hermostuminen, koska kyseessä on tunnettu naistenpyörittäjä, enkä todellakaan ole tai halua tulla pidetyksi hänen naisenaan. Mutta vain pieni, koska hän ei ole koskaan tehnyt mitään ns. oikeaa yritystä suuntaani. Ja on kamalan herttainen tyyppi (mihin appeal osaksi perustuneekin).

B) Kun olemme ulkona porukalla, ja pihasta lähtee joku taksi, kolleegamiehet kolme ja neljä tulevat tarjoamaan viiniä suoraan pullosta, nojailemaan ja ehdottavat suoraan, että lähdetääns porukalla Hervantaan panemaan.

-> En hermostu, vaan lupaan lähteä jos tilaavat tilataksin, otan huikan pullosta ja nojaan takaisin. Pian meillä on jo asennot valmiina. Kyseessä kaksi ihanaa kolleegaani, jotka keksivät täysin random-hauskuuksia pitkin iltaa, huvittavat koko taloa ja ovat erittäin onnellisesti naimisissa. Hervanta?

C) Istun tietämättäni kolleegamies vitosen tuolille, kun kiertelen pöydissä. Hän tulee paikalle, ja istuu pokkana syliini.

-> Ei hermostumista. Ihana heppu, ja pikkutuhmista jutuista huolimatta tietää aina, missä raja menee.

D) Kolleegamies kutonen ottaa nistasta kiinni, kuiskaa jotain korvaan, ja alkaa hieroa niskaani.

-> Totaalinen hermostuminen, ja paikalta poistuminen. Hieman aggressiivinen ele, ja aivan sopimaton. Lisäksi henkilön tuntien yritys jatkuisi ja/tai pahenisi, jos kuppi kumoontuisi nopeammin.

E) Istun pöydässä, kun kolleegamies seiska tulee paikalle. Pöydässä on jostain syystä myös pullo kosteusvoidetta. "Onks sulla liukkarit mukana?" hän kysyy, ja jostain syystä punastun täysin. Mistä hän alkaa kiusaamaan mua kovaan ääneen.

-> Totaalihermostuminen. Sama mies kertoo myös naisenpuutteestaan yleisesti työkavereilleen, myös selvin päin, on täysin tosissaan ja onnistuukin (hyvin harvoin, mutta kuitenkin) raahaamaan jonkun kämpilleen yöksi.

F) Kolleegamies kasi heiluu tanssilattialla kuin viimeistä päivää. Nojailee kaikkiin naispuolisiin ja puoleen miespuolisista co-tanssijoista. Repäisee minutkin halaukseen, ja pussaa kaulalle (kun en muualle yletä).

-> En hermostu. Känniläinen, mutta oikeasti harmiton. Kiusaan, kun näen seuraavan kerran toimistolla.

Hmm. Voimmeko tästä pika-analyysinomaisesti päätellä seuraavaa:

Jos sanailija, hiplailija tai muuten lähestyjä on minun täysin subjektiivisen tulkintani mukaan tosissansa, oikeasti vaarallinen ja/tai jotenkin huonossa maineessa (vaikka miehelle tämä maine voi olla hyvää mainetta), peräännyn ja pysyn erossa.

Jos taas kysessä on kaveripohjalta lähestyvä heebo, lähden kympillä mukaan ja pian.

Miten muut suhtautuu (ja etenkin, pääsee eroon) ikävistä hang-aroundeista työpippaloissa?

Seuraavat edessä pikemmin kun haluan edes ajatella, ja hyvät neuvot ovat kalliita.

Little Xmas

2009-11-27T08:36:00.001+02:00

Pikkujoulut, nuo loppuvuoden känniörvellysjuhlista jaloimmat. Vaikka omat työpaikan pippalot ovat vielä edessäpäin, voin jo arvata, mitä siellä tapahtuu.

Joku alaiseni tulee avautumaan. Joko siitä, miten hieno ihminen ja esimies olen, tai siitä, miten paska, epäreilu ja yleisesti surkea tyyppi olen. Vastapuolen humalan aste yleensä määrittelee, kumpi on kyseessä. Siksi yritän väistellä pahimmassa laitamyötäisessä soutelijoita.

Joku vetää överit, ja työkaverit joutuvat katsomaan hänen peräänsä. He kiistelevät koko illan siitä, kuka örkistä on itse asiassa vastuussa, ja pallottelevat humalajussia ihmiseltä toiselle kuin pingispalloa. Hänelle tilataan taksi, jonne hän ei tietenkään suostu menemään, ja beibisittaus jatkuu jatkoilla pilkkuun asti. Joku kantaa pöytään väsähtäneen kaverin taksiin, ja kysäisee numerotiedustelusta osoitteen.

Jonkun mielestä pileet on ihan paskat, bändi perseestä, juomat liian tavallisia, ruoka pahaa ja kaikenkaikkiaan johto yrittää taas säästää työntekijöiden kustannuksella, kun järkkäsivät häppeningin näin halvalla.

Kaikki seuraavat, kuka tanssii, pyörii, nojailee tai juttelee kenen kanssa.

Joku päätyy jonkun toisen luo yöksi.

Seuraavana päivänä kaikki tietävät, kuka päätyi ja kenen luokse.

Joku yrittää iskeä mua. Vaarattomimmillaan tämä tarkoittaa tanssiin hakua, halailua tai seuraavalle viikolle kahville pyytämistä. Pahimmillaan jotain ihan muuta (minkä terävä kieleni ja jonkinmoinen viimeisetkin itsekritiikin rippeet häivyttävä promilleaste tosin tehokkaasti torppavat).

Seuraavana aamuna herätessäni on kummallisen kirkasta & äänekästä, ja ajattelu sattuu aivoon.

Dagen efterin aikana saan n. 5-10 "onko kaikki ok? hyvät pileet!!" -tsekkaustekstaria työkavereilta.

Pitäkää Lappinne

2009-11-25T12:19:00.001+02:00

Taas on se vaarallinen aika vuodesta, kun Lapin hiihtokeskukset ovat auki ja moni yhteistyökumppanini ja kolleegani kuvittelee, että haluan päästä ehdottomasti käymään siellä.

Kerrataanpas vielä, miksi Lappi + business ei yhdistelmänä kiinnosta:

- Lappi ei kiinnosta muutenkaan.

- En hiihdä, laskettele tai harrasta mitään muutakaan talviurheilulajia. Enkä halua oppia. Mulla ei siis ole mitään tekemistä siellä. Siis sellaista, mitä en voisi tehdä täällä Tampereella.

- Oikeasti. Känniääliöivien työkaverien ihmettely, jokailtaiset business-illalliset ja yleinen huonosti käyttäytyminen ei kiinnosta sekään.

- Vapaa-aikani on mulle kallista ja arvokasta, ja vietän sen mielummin itse valitsemissani aktiviteeteissa kuin työkaverien kanssa "työ"matkalla. Voidaan palaveerata yläkerran neukkarissa, jos on tarvis.

- Lapin matka ei ole minulle mikään palkinto tai saavutettu etu. Sieltä pois jääminen sen sijaan on.

Kuulin eilen, että ensi keväälle on suunniteltu isoa konserninlaajuista viiteryhmäni miitinkiä, johon on vähän niin kuin sosiaalinen paine osallistua. Asiaa 10 %, ja kaiken sen voisin lukea kotona powerpoint-esityksistä, ja yleistä säätämistä 90 %.

Ehdotuksia, millä päästä tästä pahasta? Vai pitääkö vain tilata itselleni uusi asenne tv-shopista?

This way or which way

2009-11-23T08:17:00.000+02:00

Tuleeko kellekään muulle joskus sellainen levoton olo? Että jotain tartteis tehdä. Joku pitäisi ehdottomasti muuttaa. Että elämä on junnannut paikoillaan ja valunut samoissa uomissa jo liian kauan.

Mulle tulee.

Yleensä 2-3 vuoden välein. Ja parempien ajatusten puutteessa vaihdan siinä kohtaa yleensä työpaikkaa. Tai asuntoa. Tai kaupunkia (eli molempia).

Tämän ällistyttävän hyvän johdattelun jälkeen arvaattekin, mitä sanon seuraavaksi. Yes, it´s here again. Olo, että pitäisi muuttaa jotain. Saada jotain sellaista, mitä ennen ei elämässä ole ollut. Repiä kaikki rikki ja aloittaa alusta. Opetella jotain erilaista. Perehtyä, ja oivaltaa. Tutustua uusiin ihmisiin, ja oppia toimimaan heidän kanssaan.

Kuin hain nykyiseen paikkaani töihin, esimieheni oli haastattelussa aikas ankara. Tenttasi minua ihan tosissaan (testaten samalla ressinsietokykni ja pelkokertoimeni - hän on suuri, autoritäärinen, voimakasluonteinen ihminen). Yksi kysymys, tai jälkikäteen ajatellen enemmänkin kommentti, koski CV:ni repaleisuutta ja pätkittäisyyttä.

"Älä Loviisa juokse aina ongelmia karkuun," hän kommentoi. "Ennemmin tai myöhemmin ne täytyy kohdata."

Muistan jostain syystä tämän lauseen hyvin, ja olen miettinyt sitä usein. Vajaan 3 vuoden pohdinta (yes, I´m from Häme) on tullut siihen lopputulokseen, että en ole ongelmia juossut karkuun, vaan enemminkin niitä etsimään. Hei ratkaisematon prosessin pullonkaula, lähes mahdoton projekti tai pitkään kytenyt henkilöstöongelma, I have arrived.

Työpaikan vaihtaminen on oikeasti tosi raskasta ja energiaa kuluu uuden opetteluun, joten ihmettelen itsekin, miksi pidän siitä niin paljon. Voiko siihen jäädä koukkuun? Avataan uusi klinikka anonyymeille duunihyppijädilleille (the ADHD clinic)?

Juttelin yhden luottokolleegan kanssa, ja kerroin hänelle fiilareistani. Tai paremminkin, yritin kertoa.

"Mitä helvettiä sä horiset?", hän sanoi nelikymppisen miehen kumealla rintaäänellä. "Sä olet parissa vuodessa saanut hillittömän ylennyksen, pyörität satoja palloja ilman samaan aikaan, ja teet monipuolista ja vaativaa työtä. Kuinka paljon haastetta ja uutta sä tarvitset? Olet fiksu, koulutettu nuori nainen johtavassa asemassa. Minne ihmeeseen sä vielä pyrit?"

"Pyrin aina jonnekin muualle kuin missä sillä hetkellä olen. Enkä osaa tarkemmin selittää.", vastasin täysin epäselvästi ja epätyydyttävästi.

"No et helvetti lähde minnekään.", oli suora palaute Mr. Fisherman´s Friendiltä. "Naiset on outoja."

Ainoa ongelma on, nyt ekaa kertaa työurani aikana, että en haluaisi vaihtaa työpaikkaa.

Kuva.

Tiukkoja kyssäreitä ja kurkkukarkkeja

2009-11-20T21:37:00.000+02:00

Olen tällä viikolla (flunssailun ja kuumeilun lisäksi) taas haastatellut hakijoita avoimena olevaan paikkaani. Eräs hakija, josta paperilla mietin, että juuri ja juuri viitsin hänet nähdä, vakuutti ja yllätti positiivisesti.

Olen haastatellut hakijoita (muitakin kuin omiani, meillä myös kolleegoita pyydetään esimiehen haun tueksi skriinaamaan hakijoita) niin kovalla rutiinilla, että kyssärit, niihin johdattelu ja koko haastatteluprosessi on muodostunut aika vakioksi.

Aloitan siis (erittäin kekseliäästi joo...) kysymällä, miksi hait kyseistä paikkaa ja mikä siinä kiinnosti. Yleensä hakijat keskittyvät siihen, miten paikka tukisi HÄNEN urakehitystään ja olisi HÄNELLE juuri sopiva, mutta tämä tyttö kertoi pitkät pätkät siitä, miten hän oli tutkinut ja perehtynyt nettisivuihimme, konsernin ja emon nettisivuihin, toimialaan ja firmaamme, ja kuinka voisi olla juuri meille sopiva työntekijä ko. tehtävään syistä x, y ja z. Hän oli kysellyt edellisen kierroksen haastattelijalta kysymyksiä, joiden perusteella oli selvästikin miettinyt asiaa, omia vahvuuksiaan siihen ja kokonaisuutta.

Ja vaikka hakija oli siis paperilla inasen liian nuori ja kokematon tehtävään, hän vakuutti livenä.

Kun kysäisen, mitä hän toisi meille ja miksi hänet pitäisi valita, sain erittäin pitkän selvityksen siitä, mitkä hänen vahvuutensa ovat ja miten ne tulisivat juuri meidän tehtävässämme eduksi. Piristävää tavata nuori nainen, jolla on voimakas ammatillinen itsetunto, kuitenkin yhdistettynä nöyryyteen oppia ja kehittyä työssään. Eli että tietää olevansa hyvä, mutta samalla tietää, että voi olla vielä parempi. Hän oli myös kovin samanhenkinen itseni kanssa, ja puhui pitkät pätkät siitä, miten tietoa ei saa pimittää miulta, vaan olemme kaikki oppimassa ja opettamassa toisia. Tästä olen täysin samaa mieltä. Minulle ihmisten/alaisten/kollegoiden arvo ei tule siitä, mitä sellaista he osaavat, mitä muut eivät osaa, vaan miten paljon he voivat opettaa muita ja kehittää ympärillä olevaa tiimiä ja työyhteisöä. On se opetettava asia sitten mitä tahansa: tehokkuutta, asennetta, teknisiä detaljeja, projektijohtamista tai jotain muuta. Laitan naisen ehdottomasti eteenpäin haussa esimieheni ihmeteltäväksi.

(Jotta kuva ei olisi liian ruusuinen, muutama asia myös tökkäsi. Hän mainitsi monta kertaa, kuinka esimiehen tulee olla "mukava". Ja tästä olen eri mieltä. Minun hommani ei ole olla aina mukava, vaan välillä joudun tekemään kovia ratkaisuja, pitämään linjani ja teettämään asioita, joista alaiseni eivät pidä. Jos haluaisin olla vain mukava, olisin liian lepsu ja pehmeä. Mutta en kysellyt siitä tarkemmin, joten annetaan olla.)

Näin iltapäivällä myös toisen hakijan, joka tuli esimieheni suosituksilla. He ovat olleet samassa paikassa aikaisemmin töissä, ja pomolleni oli jäänyt positiivinen kuva hänestä. Itse en ollut kovin vakuuttunut. Nainen oli paperilla pari vuotta toista päivän hakijaa vanhempi, mutta hoitovapaa huomioiden omasi vuosissa käytännössä saman määrän työkokemusta. Hän on hieman nuiva ja kireä, huokaili ja henkäili vaikuttaen jopa kyllästyneeltä (it couldn´t be me, I´m damn good and funny), kertoi itsestään suht lyhyesti ja nopeasti eikä todellakaan vakuuttanut. Ehkä hoitaa hommansa hyvin, ehkä hermostutti liikaa ja ehkä ei ollut hänen päivänsä. Tuon perusteella en häntä jatkoon laittaisi. Täytyy jutella esimieheni kanssa.

Juttelin rekryistä yhden työkaverin kanssa, jolla on myös paikka avoinna. Olen piruuttani ilmoittanut hänelle ja HR:lle kiinnostukseni hänen paikkaansa kohtaan. HR:n kommentti: " Ei todellakaan, pysyt just siellä missä olet", ja rekryävän esimiehen: "Sä oot liian pelottava, en uskaltais ees haastatella." Kinuan haastattelua nonetheless. Because I´m worth it.

No, kollegalla oli ollut myös tällä viikolla haastiksia. Valitettavasti ison asiakastapaamisen jälkeisenä päivänä. Oli kuulema Fisherman´s Friends ollut tiiviisti menossa mukana, ja silti neukkari saattanut haiskahtaa pikkutunneille pilettäneeltä myyntimieheltä. Jep. jep. Siinäpä sitten hakijalle hyvää kuvaa firmastamme.

Tyhmä - tyhmä - tyhmä

2009-11-19T11:58:00.003+02:00

Why oh why en ole vielä oppinut sitä, ettei negatiivista palautetta anneta kirjallisesti. TYHMÄ!

Olen ollut kipeänä, ja meillä oli kolmen kolleegan kanssa sovittu palautesessio. Tarkoitus oli antaa kehittävää, mutta tiukkaa feedbackiä yhden näiden kolleegan alaisesta, joka on ihan out-of-control ja sotkee omien töiden lisäksi myös meidän muiden töitä.

Koska olin kipeä, en ollut menossa paikalla, ja toisen palautetta antavan kolleegan pyynnöstä laitoin ajatuksiani kirjallisesti. Paha virhe.

Pienessä kuumeessa ja kiireessä näppis suhahteli suht suoraan ja peittelemättä.

No, kolmikko ei edes ehtinyt palautesessiota pitää, ja ko. henkilön esimies sai vain minun mailini asiasta, ja veti siitä herneen nenäänsä. Lisäksi toinen kolleegani vastasi (täysin vedän-sulta-maton-alta -tyylisesti), kuinka hänellä oli ihan eri asioita mielessä, eikä ko. palautetta lainkaan (vaikka olimme mainitsemistani asioista yhdessä puhuneet...!). Toinen, nössömpi, ei sanonut mitään. Joten minä sain kolleegan vihat päälleni.

Koitin soitella hänelle tänään, mutta hän ei vastannut ja laittoi kirjalliseti pitkän selityksen vastaukseksi mailiini. Pakko myöntää, harmitti niin paljon, että dellasin sen lukematta.

Tyhmä. Tyhmä minä.

Palkka-asioita

2009-11-17T21:53:00.004+02:00

Eräs läheinen työkaverini laittoi tekstaria eräänä iltana. Hän oli ollut työperäisessä iltahäppeningissä kolleegoiden kanssa (minutkin oli kutsuttu, mutta vältän moisia kuin rutto - öh, rutontutkimuslaitoksia), ja ohimennen puheeksi olivat tulleet heidän alaistensa palkat. Kollegaltani oli siis for reference kyselty, mitä hänen alaisensa saavat palkkaa (kyse oli toki eri osastoista ja positioista, but anyway). Kauhukseen työkaverilleni oli siinä samalla selvinnyt, että hän saa itse samaa palkkaa kuin saman tasoisen kolleegansa eräs alainen. AUTS. Tästä hän sitten kontaktoi ekana mua samana iltana, ja avautui vielä verbaalisesti seuraavana päivänä yhdessä palaverissamme (mikä liittyi toki aivan toiseen aiheeseen).

Vaikea tilanne. Mitäpä siihen sanoa?

Kehoitin tietenkin ottamaan omaan esimieheen yhteyttä, ja keskustelemaan asiasta. Miettimään ne perustelut, jolla palkkaa nostettaisiin. "Kolleegan alainen saa samaa liksaa" ei mielestäni ole peruste, jos olet ennen tämän tietämistä kuitenkin tehnyt töitä sillä palkallasi. Asiasta on kuulema väännetty kättä pitkään, tuloksetta. Kolleega tohkeissaan kertoi suoraan, mitä saa, ja onhan se alakanttiin. Sain itse vajaa 3 vuotta sitten saman ekana palkkana taloon tullessani, jolloin vastuuni olivat huomattavasti hänen nykyisiään suppeammat. Sen jälkeen olen saanut ylennyksen (hänen kolleegakseen) ja kovan palkankorotuksen (itse asiassa jo kolme).

Olin niin hankalassa välikädessä, että käännyin sitten itse yhden luottokolleegani puoleen, ja kerroin tilanteesta lounaalla ohimennen. Hän kommentoi rauhallisen vanhemman kolleegan auktoriteetillä, että palkka on jokaisen oma asia, hän ei edes halua tietää muiden liksoja, ja jokaisen pitää sen verran pitää huolta itsestään, että hoitaa kompensaatioasiansa vähintään tyydyttävälle tasolle.

Ja näinhän se onkin. Työnantaja maksaa sinulle tiettyä liksaa sen perusteella, missä asemassa olet ja miten hyvin hoidat hommasi. Voit perusteluiden kera yrittää vaikuttaa tähän, mutta only up to a certain point, koska joka talolla on oma linjansa. Jos tarjonta ei kohtaa kysyntää ja/tai et osaa neuvotella asiaa, paras vaihtoehtosi on vaihtaa paikkaa. Mielestäni vaihtoehto ei ole se, että jää, mutta kitisee asiasta joka kohdassa. Tällä en toki tarkoittanut kolleegaani, enkä tätä hänelle suoraan sanonut.

But there is a thing called being too nice. Pitää huolehtia omista eduistaan, eikä ajatella, että kyllä ne sitten huomaa kuinka hyvä olen, kun ensin painan tukka putkella töitä, raadan ja epäitsekkäästi antaudun työlleni. Voin rehellisesti sanoa, että en olisi tässä asemassa tällä palkalla, jos en olisi välillä röyhkeän itsekäs - ja jos en olisi nostanut kytkintä säännöllisin väliajoin.

Uskaltakaa pyytää, nuoret pätevät naiset!

Toivottavasti kolleega saa raha-asiat kuosiin eikä vaihda työpaikkaa. Tulisi kovin ikävä häntä.

Yes, there´s more

2009-11-11T08:30:00.000+02:00

Kuuluisa jakelulista, jota onneksi kukaan ns. oikea ihminen (ts. työntekijä) talossa ei ole vielä tietääkseni huomannut, elää ja voi hyvin.

Laitoin tietoa johtoryhmälle eräästä tapahtumasta, jonka järjestelyistä olin itse vastuussa, ja yksi ryhmän miespuolisista jäsenistä vastasi minulle ja X-MEN-listalle:

Loksu,
miespuoliset osallistujat haluavat aloitella jo tuntia aikaisemmin. Voisitko hoitaa paikalle pari thai-hierojatyttöä? Kiitos jo etukäteen.
t. Pasi

Mihin oli pakko vastata:

Dear Pasi,
Jos sinulla on ns. saatavuusongelmia, tämä on väärä osoite. Nyt ja jatkossa.
t. Loviisa

Ps. Voitaisko lopettaa tämä kromosomipohjainen erottelu ja villinä sosiaalisena kokeiluna kohdella toisiamme yksilöinä loppuvuoden ajan? Jos homma ei pelitä, palataan alajaostoihin tammikuun alusta.

Palapelejä kokoamassa

2009-11-09T12:27:00.001+02:00

Miten opetella ja opettaa laaja-alaisten asioiden hallintaa, kokonaisuuksien ymmärtämistä ja prosessiajattelua?

Tätä mietin suhteellisen usein, kun suht nuorta organisaatiotani nakitan, ohjaan ja tönin oikeaan suuntaan.

Opiskeluaikana tehtiin projekteja, kirjoiteltiin esseitä, duunailtiin ryhmätöitä ja puitiin ties mitä asioita. Opit ovat jo aikoja sitten unohtuneet, mutta luulen, että jotain kipinää sieltä mukaankin lähti.

Minua kontaktoi n. kuukausi sitten graduntekijä, joka halusi tehdä työnsä projektijohtamisesta, ja kysäisi, löytyisikö meiltä sopivaa elävän elämän projektia empiriaksi työlle. Aihepiiri on mielestäni hyvin kiinnostava, ja koska olin kerrankin henkisesti hereillä, lupauduin osallistumaan työhön ja kaivamaan lähimenneisuudestä sopivan projektin miehelle. Kysehän on juuri samasta asiasta: miten ymmärrät asiayhteyksiä & kokonaisuuksia ja opit poimimaan olennaisuuden faktatsunamin ytimestä, jotta saat homman rokkaamaan ja sinulle annetun rojektin finaaliin.

Tavoitteet, aikataulut, stepit, osallistaminen, toteutus, follow-up. Teoreettisesti maailma on niin ihanan järjestelmällinen, selkeä ja looginen, mutta miten saat sen elefantin popsittua Big Brother -talon ulkopuolella. That is the question.

Itse en ole vielä tähän päivään mennessä keksinyt opettamiseen muuta keinoa kuin oman esimerkin ja alaisten tukena toimimisen. Annan tehtävän ja tarvittavat välineet, saat itse miettiä sitä, kerrot plänisi minulle ja entraamme tarvittaessa. Tämä ei tarkoita, että tiedän ja osaan itse kaiken, mutta osaan palastella asioita ja yleensä tiedän, kuka tietää.

Tykkään itse olla itseäni fiksumpien seurassa, ja onneksi heitä kollegakaartista löytyy useampia. Esimerkki opettaa.

Kuva.

Miehet - nuo villieläimistä säälittävimmät

2009-11-06T08:57:00.001+02:00

Se alkoi siitä, kun joku sai lounaalla mahtavan idean. Johtoryhmämme ryhmäpostin rinnalle pitäisi perustaa vastaava, mutta vain porukan miespuolisille jäsenille. Siellä kuulema hoidettaisiin oikeat business-asiat ja päätettäisiin, kuka tekee mitä.

Anna mun kaikki kestää, itkeäkö vai nauraako ja näin kirosanojen käyttökiellossa pari muutakin kulahtanutta kasariklisettä.

Eikä päästy edes iltapäiväkaffehetkeen asti, kun eräs intoilijoista mailasi täpinöissään, kuinka jakelulista on nyt luotu ja löytyy Outlookista. Ryhmän nimi oli X-MEN.

Voihan peruna.

Laitoin IT-ihmeellemme mailia, että teillä ei ole selvästikään tarpeeksi hommia ja good luck and thanks for all the fish, your on your own. Hän vastasi, että AiTii palvelee kaikkia vähemmistöryhmiä, myös siis miehiä, ja innostuneesta vastaanotosta päätellen ryhmälle oli selvästikin patoutunut tarve. Mailasin takaisin, etteivät ko. miesporukan patoutuneet tarpeet tule yllätyksenä, mutta niitä voisi purkaa ihan toisella jakelualueella. Ja kuinka tämä vaan todistaa sen, kuinka luumut ovat oikeasti myös töissä reinotohvelin alla.

Tämä kaikki siis perjantai-iltapäivän huumassa. Travolta beware.

Kysäisin tänään lounaalla IT-johtajaltamme, mitä jakelulistalla on mailailtu. Kuulema tähän mennessä on keskusteltu mm. porukan juniorin hintahtavista kaulahuiveista sekä tulevan saunailtamme paikasta & menusta.

I rest my case. Ei noin säälittäville jepeille voi olla edes vihainen. Se olisi sama kuin syyttäisi banaania siitä että se tummenee huoneenlämmössä (ei se sille mitään voi, joten antaa sen pitää banaaniverkostonsa).

Sähköposti, joka kosahti

2009-11-04T09:10:00.000+02:00

Opinpa tänään taas jotain uutta. Nimittäin sen, että toisen sähköpostista voi lähettää hänen nimellään postia ilman oikeaa accessia ko. tiliin.

Voihan tampesterilainen tavistampio, etkös sitä muka tiennyt, huutaa parasta aikaa virtuaalinen nörttilukijakuntani (I know you´re out there, you´re in my dreams quite often), mutta ei, en siis tiennyt.

Ennen kuin eräs nörderdeli päätti todistaa asian minulle lähettämällä minulle mailia omasta osoitteestani asian todentamiseksi. Kiva temppu juu. Paitsi. Hän ei vaivautunut selittämään, mitä oli tehnyt ja erityisesti miten, ja lähetti viestin vielä varmuuden vuoksi iltamyöhällä, jolloin vetäisin kokonaisen hernekeittopurkin nenääni, hälyytin hänen esimiehensä ja varmuuden maksimoimiseksi vielä IT-johtajan. Suullinen varoitus tuli pojalle, jonka harkintakyky petti. Vähän niin kuin tytölle, joka leikki tulella.

No, menin selvittelemään asiaa tuskanhikeä valuvan takakammarin pojan kanssa. Ei ollut tarkoitus saada (lisää) vihamiehiä tai älähtää turhasta. Mutta vastapuolikin voi ajatella, ennen kuin painaa sitä send-nappulaa.

Jotain hyvää tästäkin seurasi; kuulin parhaan nörttivitsin aikoihin. On myös teknisesti mahdollista väärentää saapuvan viestin aikaleima niin, että se näyttää tulevan tulevaisuudesta. Mikä johtaa loogisesti siihen yhtälöön, että voit feikkilähettää kaverille mailin muka hänen omasta sähköpostistaan niin, että se näyttää tulevan tulevaisuudesta :D Loistava idea!

Mitä Loviisa from the future sanoisikaan minulle... "Älä syö lounaaksi sitä makaronilaatikkoa, vaan ota reilusti pizza", "mene combat-tunnille, se pumppi on liian täynnä" tai muuta mieltäylentävää.

Näin se science fiction muuttui taas tosielämäksi.

I recruit, therefore I am

2009-11-02T14:47:00.000+02:00

Voi että kun rakastan ihmisten rekrytointeja. Not.

Vaikka kaikki omat alaiset eivät toki ole sellaisia, jotka olisin itse ns. valinnut, heissä on se suuri etu, että tunnen heidät kaikki, heikkouksineen ja vahvuuksineen, ja minun on helpompaa liikutella heitä paikasta toiseen & suunnitella tulevaa (ei siis minkäänlaista olen-ukko-ylijumala- and-thou-shall-do-as-I-say -kompeksia täällä ei).

Mutta oikeasti, arvatkaapa miten paljon hankalampaa on koota palapeliä, josta puuttuu keskeinen pala. No, mutta sähän saat itse valita siihen sen sopivimman palan, huudetaan takarivistä, mutta ei niitä täydellisiä paloja niin vain ole markkinoilla. Hmph.

Tarjosin jo avointa positiotani yhdelle, joka kieltäytyi, kun päätti ettei haluakaan vielä vaihtaa työpaikkaa. Voi elämän kevät ja kuoleman takaluukku, ÄLÄ SITTEN HAE. Tsiisus.

Eräs entinen työkaverini haki myös, ja kun tajusi, että minä olen rekrytoiva esimies, soitti vielä perään ja jutteli mukavia, kuulostaen siltä kuin paikka on jo plakkarissa. Voisitkin päästä toiselle kierrokselle, jos en tuntisi sinua. Valitettavasti.

Ja edelleenkin, miten HR:n haastattelussa sopivan rennoilta ja huumorintajuisilta tuntuneet tyypit muuttuvat minun kanssaan jutellessaan takakireiksi nipottajiksi tai löysiksi uuniperunoiksi? Onko se mun pelottava titteli vai minä itse? Enkä edes ole vielä päässyt prässäämään ketään.

Sisäisiäkin hakijoita riittää. Niistä voin sanoa vain seuraavaa: jos tunnen sinut, enkä tarjoa paikkaa sinulle, on turha hakea. Oikeasti. Mikään, mitä sanot, ei voi vakuuttaa minua sopivuudestasi paikkaan, jos en ole sitä sinulle tarjoamassa itse. Koska toki käyn aina sisäiset vaihtoehdot läpi ennen kuin paikka menee edes ulkoiseen hakuun. Toisaalta, sillä välin kun uutta henkilöä haetaan, suosittelen, että panet framille parastasi ja näytät, miksi juuri sinä olisitkin ollut hyvä valinta. Olet sitten seuraavalla kerralla paremmissa asemissa. Tämä siis sen sijaan että möksähdät, väännän työtehonappulaa pienemmälle ja jäät hautomaan saamiasi pakkeja. Ihan näin ystävällisenä neuvona.

Päättymättömältä tuntuvan hakuprosessin edetessä huvitan itseäni, HR:ää ja työkaveria ilmaisemalla kiinnostukseni kolleegan avoimeen paikkaan. Lupasin jo hänelle tuovani kuria ja järjestystä koko tiimiin, esimiehelle erityisesti. Mutta hän ei kuulema uskalla edes haastatella minua. Pelottaa liikaa.

Kun on kaikenlaisia tyyli- ja hiuskonsultteja, niin löytyskö jostain sellainen imagokonsultti? Joka voisi neuvoa miten saisin hieman ympäristön pelkokerrointa pienemmälle. Lupaan piffata sinua blogissani (jos olet oikeasti hyvä) ja suositella kolleegoille. Kiitos jo etukäteen.

Mikset sä postaa

2009-11-01T21:16:00.006+02:00

Hui, onpas aikaa kulunut. Mutta minne se on mennyt, saako sen takaisin ja miksi ei? Ja miksi näppiksestä ei ole irronnut mitään aikoihin?

No, ei jäädä kompostin pohjalle mätänemään vaan siirrytään upwards and onwards.

(välikiitokset kaikille kyselijöille, onhan se mukavaa kun kaivataan :)

Otetaan ensin lyhyt kertaus edellisen (iik...) lähes 3 kuukauden osalta:
- monta ylimääräistä työtuntia, joita ei koskaan tulla korvaamaan (eläköön johtava asema)

- muutama ulkomaanreissu, joista työkaverien kommentteina mm. "she was too aggressive as usual", "we have a really nice logistics manager you should meet" & "just participate in the meeting and try to look competent" (eipä siihen muuta kuin että it´s nice to be so sad and hopeless that even your colleagues are trying to pimp you out)

- yksi irtisanottu alainen, joka kohtalon oudosta oikusta ei ollut edes oma alainen (don´t ask)

- yksi irtisanottu alainen, joka puhuu minusta nyt pa*kaa ympäri kyliä kaikille, jotka viitsivät kuunnella (hohhoijaa)

- normimäärä riittämättömyyden, osaamattomuuden ja viitsimättömyyden tunteita, accompanied by kamala määrä kehuja kollegoilta ja alaisilta (wtf)

- kaksi oikeaa ajatusta siitä, pitäisikö vaihtaa työpaikkaa

- 4 työkaveria, jotka ovat ilmaisseet huolestuneisuutensa siitä, kuinka en ole ollut oma "pilke silmäkulmassa hiippaileva sarkastispositiivinen organisaattori-itseni" (en oikeasti itse keksinyt tuota)

- outoa pannukakkukeittoa keskieurooppalaisessa hotellissa

- yksi työkaveri, joka on loukkaantunut, kun en enää pidä entiseen malliin yhteyttä (kyllä, se on hän)

- käsittämätön määrä tekemättömiä töitä (ei muutosta tässä)

- yksi hermoileva esimies, joka on alaiseni, ja painaa paniikkinappulaa aivan liian usein. Jos ei tahti muutu otan napin häneltä pois, mur.

- yksi rekry, joka on ollut päällä jo kuukausia. En tee enää sitä virhettä, että otan parhaan hakijan, sen sijaan että jaksaisin odottaa sitä, joka tuntuu oikealta vatsanpohjassa asti (eläköön määrittelemättömät rekrytointikriteerit)

- pohdintoja ääneen lounaalla työkavereille, miksi kaikki hakijat ovat haastatteluissa niin jännittyneitä ja nössönoloisia ("sä olet niin helvetin pelottava", vastaa 39-v. kovaksikeitetty myyntimieskolleegani vakavalla naamalla)

- 1 organisaatiomuutos (no vastahan edellisestä olikin puoli vuotta)

- 2 työpaikan pippalot (joissa 4 työkaverin ja 2 asiakkaan edustajan iskuyrityksiä)

- 0 päivitystä blogeihin (no tästä ei pääse kuin ylöspäin)

Mitenkäs muualla? :)

Lopuksi vielä ajankohtainen vinkki kaikille teille työnhakijoille siellä rekryilmoitusten tuolla puolen:

Jos näet kiinnostavan työpaikkailmoituksen ja päätät soittaa rekrytoivalle esimiehelle etukäteen, ei kannata alkaa puhelimessa miettimään, onko sinusta sittenkään hommaan, kun vaatimukset eivät osu lainkaan kohdalleen (ja lopettaa puhelu lauseeseen: Taidan mä sitten hakea kuitenkin).

Give me a break.

Tarttis tehrä jotain

2009-08-11T22:00:00.006+03:00

Indeed, ja huomena vasta olenkin korkealennossa.

Ah-niin-ihania esimiesvelvollisuuksia.

Minun pitää antaa yhdelle alaiselleni suullinen varoitus työtehtävien laiminlyömisestä lomia ennen. Ei prkle päällikkötason ihmiselle tartte esimiehen perään soitella ja kysyä, tekisitkö nyt ne hommat mitkä sun kuuluu tehdä. Varsinkin kun puheluun ei vastata, ja haetaan äkkiä pikasaikkua to cover one´s ass. Lisäksi hänen asenteensa on ollut ihan hanurista. Ei omalle tiimille kerrota, jos olaan etsimässä töitä (disagree, anyone?). Voiko alaiselle sanoa, että "sun asenne on ihan hanurista." Mietintäaikaa huomiseen klo 15 asti.

Toinen, tuleva alainen, täytyy suostutella ottamaan

vastaan hänelle tarjottu paikka hyvällä. Jos en tässä onnistu, hän ottaa sen vastaan pahalla. Siitäpä sitten hyvällä motivaatiolla eteenpäin.

Kolmannen kanssa pitäisi myös ottaa kunnon palautesessio, kunhan saan palautteen päässäni formuloitua. Liian epäselvää tai yleistä palautetta on turha antaa. Mutta miten kvantifioit yleisen sähläilyn ja tehottomuuden (no, selvin esimerkein elävästä elämästä, jota täytyy muistaa siis kerätä). Ko. mies ajattelee alihankkijoidemme katetta, elinkeinoa ja voittoa omaa taloa enemmän. Muista nyt kuka sunkin palkkasi maksaa.

Lisäksi täytyy viettää päivästä jokainen liikenevä minuutti ulkopuolisen konsultin kanssa. Hän on paikalla tämän viikon, ja dedikset paukkuvat. Aloitamme ihan alusta. Toimialamme ja tapamme toimia on miehelle täysin outo, joten rautalankaa on jo tilattu ylimääräinen kela. Tänään istuin miehen kanssa pikkupikkuneukkarissa koko päivän niin tiukassa kontaktissa, että luulen tuoksahtaneeni päivän jälkeen hänen after shavelleen. Yöks. Hyvä tuoksu sinällään.

Jossain välissä (tyä)haastattelen pari naapuriosaston vetäjän kandia talon tavan mukaisesti. Oli kuulema tyttö saanut slaagin, kun joviaali ja empaattinen HR-henkinen kolleegani kertoi, kuka seuraavaksi haastattelee (toimitusjohtaja ja minä).

Täytyy siis pukeutuakin asiallisesti. Voe elämä.

[EDIT:

jotainpositiivistajotainpositiivistajotainpositiivista

Tilattu rautalanka on toiminut. Suurin osa alaisista pärjää ilman draamaa ja dramatiikkaa, ja perusprosessit pyörivät. Yksi sympaattisimmista työkavereistani soittaa huomena. Esimies oli tärkeästä asiasta samaa mieltä kanssani.

Yes!]

Uusi elämä

2009-08-05T15:01:00.005+03:00

Lomalla ehtii miettiä monia asioita, ja kun astuu pari askelta taaksepäin, näkee asioita hieman eri perspektiivistä.

Heräsin siihen, että mä taidan olla aika työllistävä alainen. Dämit. Jos olisin itseni esimies, olisin jojottanut itseäni jo ajat sitten.

Kyselen ja kyseenalaistan asioita, aina ilman täyttä näkyvyyttä tai ymmärrystä ko. asioihin. Tiedonjanossani ja -halussani tungen itseäni lähes joka paikkaan. Verbaalinen veitseni on terävä, ja älähdän liian usein ennen kuin mietin. Livenä tai by e-mail. Olen itsepäinen, sanon suoraan sen mitä ajattelen ja annan napakkaa palautetta (varsinkin esimiehelleni muista ihmisistä, mutta vain aiheesta). Olin keväällä pitkään huonolla tuulella (mistä ihanat työkaverit tekivät jo juoksevan vitsin), levitin negatiivista energiaa ympärilleni enkä naama punaisena ja vanne pään ympärillä todellakaan nähnyt aina metsää puilta. Käsiteltävät asiat ja tiukat tilanteet olivat vaikeita ja suurempia kuin koskaan ennen, ja kuljin olat lytyssä pitkään.

Mutta uusi vuosipuolisko ja uusi elämä. Kiitin esimiestäni kuluneista kahdesta vuodesta, tuesta ja turvasta, ja sanoin, että hänen kanssaan on mukavaa tehdä töitä. Aloitin myös sillä, kuinka en todellakaan ole helppo alainen, kun hän melkeinpä keskeytti kehumiseni ja sanoi, että keskinkertaiset ihmiset tekevät työnsäkin keskinkertaisesti. Draivia, aktiivisuutta, keskusteluja ja tekemisen meininkiä tarvitaan (totta kai!), vielä enemmän syksyn tullen. Puhuimme sitten syksystä ja tulevista haasteista lopun aikaa, ja luulen, että molemmille jäi hyvä mieli palaverin jälkeen.

Positiivista fibaa jatkaakseni kehuin toisen työkaverin pystyyn kaffetauolla, ja ajattelin vielä kolmatta tukipilariani kontaktoida sähköpostitse loppuviikosta.

Kuva.

Täällä taas

2009-08-04T09:25:00.003+03:00

Eilisen eli ekan lomiltapaluun jälkeisen työpäivän saldo:

- 57 minuuttia, ennen kuin tietokone aukeni ja toimi kunnolla

- 2 IT-miestä koneellani n. 30 min

- 1 irroitettu verkkopiuha

- 1 alaisen irtisanoutuminen (damn, hänestä en tosiaan olisi halunnut luopua)

- 435 lukematonta sähköpostia, joista vain 15 follow-up -täppä

- 3 ohitettua deadlinea (hämmästyttävän vähän näitäkin, ja jos se on niin hillittömän tärkeää, soittakaa perään ihmiset)

- 10 kirjettä pöydällä

- 12 palaveria tällä viikolla

- "näytätpä hyvältä tänään" -kommentti eri muodossaan 3 eri ihmiseltä

- 1 päätelmä siitä, että kaikki muut näyttävät ilmeisestikin niin rydeltä, että itse näytän hyvältä (by proxy)

Tästä lähtee.

On se, se on

2009-07-15T13:10:00.002+03:00

Nimittäin loma. On sitä taas odotettu, ja työpaikan vihjailujen muodossa olenkin ollut jo sen tarpeessa.

Olen itse sen verran fundamentalisti, että lomalla pitää mielestäni lomailla. Ts. ei tehdä töitä. Niin sitä tosiaan voisi luulla.

Eilen olimme kahden hyvän työkaverini kanssa istumassa iltaa, pitämässä aina yhtä tärkeää kuohari/siideri/valkkari-nestetasapainoa yllä, ja kaiken kaikkiaan pääasiassa juoruamassa työkavereista ja esimiehistämme. Erittäin hyvää pääntyhjennystä ekalla lomaviikolla. Eikä ruokakaan Tammerin terassilla hullumpaa ollut.

Aloitin jo melkein kitinäni siitä, miten olin joutunut hoitelemaan työasioita molempina should-have-been-lomapäivänä, kunnes toinen työkavereista kertoi edellisellä (loma-)viikollaan hoitaneestaan rekrystä, toinen kertoi lukevansa työmailit päivittäin, ja kuinka kolmas kolleegamme lähti juuri Englantiin tapaamaan yhteistyökumppania - lomallaan. Ihme porukkaa.

Edelleen kieltäydyn lukemasta työmaileja. Hei mä olen lomalla ihmiset.

Recap

2009-07-06T11:44:00.013+03:00

Eräs lukuisista (I wish) lukijoistani toivoi jossain kohtaa sellaista "Missä he ovat nyt?" tyyppistä postausta niistä tyypeistä, joista olen blogissani kirjoittanut kuukausien varrella. Koitan muistella kaikki parhaimmat/pahimmat caset, mutta jos jokin unohtuu, hihkaiskaa.

Eräs nuori esimies, josta kerroin täällä, on edelleen meillä töissä, mutta organisaatiota on nyt muutettu niin, että hänen vastuualueensa on hieman pienempi, ja vastuuta on jaettu myös kokeneemmalle kolleegalle. Tilanne on käsittääkseni hieman parantunut.

Suuresti arvostamani kolleega, josta juttua täällä, ja täällä, nimesi minut jopa epäviralliseksi sijaisekseen lomansa ajaksi (jälleen kerran, tämän tarkoitti sitä, että pa*kanakit lentelivät, mutta olin silti salaa enemmän kuin hieman tyytyväinen asiasta).

Eräskin projekti oli menossa hyvään suuntaan, kun hän lähti lomalle, mutta onnistui kahdessa viikossa hajoamaan osittain käsiin puutteellisen ohjeistuksen vuoksi, mistä mies sai hyvän syyn tulla naputtamaan mulle, kuinka olen onnistunut sössimään hyvän projektin kahdessa viikossa lähes täysin (oma inputtini: 0, tietotasoni asiasta: 0). Perussettiä :D

Hänen oma motivaationsa on organisaatiomyllerryksissä ollut hakusessa, ja olen yrittänyt tsempata vuorostani.

Alaiseni Mikko, josta juttua täällä, täällä ja täällä, siirtyi tosiaan toisen työnantajan palvelukseen syksyllä sen jälkeen, kun olin suht suorin sanakääntein antanut hänelle palautetta työn laadusta (or the lack thereof). Uudessa työssä samat suorituskykyyn liittyvät ongelmat jatkuivat, ja uudella työnantajalla alkoivat YT:t tämän vuoden alkupuolella. Parisen kuukautta sitten kuulin, että Mikko oli saanut lähteä. Nyt hän on ollut siis työttömänä, ja kuulema suunnittelee jenkkeihin lähtöä avovaimonsa ja vajaan vuoden vanhan lapsensa kanssa (mitä järkeä tässä on, jos ja kun varmaa työpaikkaa ei ole sielläkään tiedosaa, voidaan keskustella, mutta se on asia erikseen).

Toinen alaiseni Päivi, josta juttua, juttua ja juttua, oli työelämän ulkopuolella solmutilanteessa, joka valitettavasti heijastui myös kellokortin tälle puolen. Siirsin hänet uusiin tehtäviin, jotka hän pitkällisen mietinnän ja pienehkön suostuttelun jäkeen otti lopulta vastaan.

Päivissä on tapahtunut iso muutos parempaan päin, ja hän on selvästi paljon paremmalla tuulella, tyytyväisemmän näköinen ja viihtyy nykyisessä työssään (kun asiaa kyselin viimeksi viime viikolla). Toivottavasti myös kotiasiat sujuvat paremmin.

Ja sitten tämä yksi tapaus. Josta pari läheisempää kolleegaa, joita pidän ajan tasalla asiasta, sanovat, että "se on ihan inlööv suhun". Hän on nyt ollut kesälomalla rapakon takana jo parisen viikkoa, mutta ehtinyt silti mailailla, lähetellä valokuvia nähtävyyksistä ja tekstareita useampaan kertaan.

Yritän kovasti pysyä asialinjalla - joskin olen ihan saletti, että joidenkin työpippaloiden yhteydessä hän yrittää iskeä. Muutama kauttarantaintsekkailu kahvitunnilla on paljastanut, että ko. hlö on yrittänyt iskeä myös lähes kaikkia naiskolleegoitaan "jotka ylittävät sen kiinnostuskynnyksen", kuten eräs levottomien juttujen kohde nasevasti ilmoitti. Ilmeisesti en itse tätä kynnystä ylittänyt kuin vasta viime kuukausina (how I miss the days I was just one of the crowd).

Suhtaudun asiaan nyt täysin huumorilla ja jotenkin se tuntuu vähemmän henkilökohtaiselta, kun sitä on käynyt muillekin. Lienee enemmän tapa kuin sen suurempaa lähestymistä tai libidon liikettä :D

Ja mites Loviisa itse. Tällä hetkellä suht ok, muutama isompi to-do-but-have-not kummittelee takaraivossa, ja yksi alaisista hyppii silmille, mutta vuoden eka puolisko melkein paketissa ja kesälomaa odotellessa.

TJ2.

Auto ja muita epäolennaisuuksia

2009-07-06T11:32:00.001+03:00

Kesäfiilis on tarttunut työpaikallani lähes jokaiseen. Lomia odotellessa.

Kolleegakaartiani katsellessa en voi kuin muistella Donnan pohdintoja businesspukeutumisesta. Aika casual casual casual -linjalla meillä mennään :D

Jostain kumman syystä pari työkaveria on keksinyt, että mä tarvitsen paremman auton. Alkoivat porukalla muistelemaan kahvipausella, kuinka olen joskus kuumalla kelillä tuulettanut autoa ennen lähtöä (ei ilmastointia), ajanut talvinakeilla vappuun asti (ei renkaanvaihtopalvelua) ja availen ovet aina avaimilla (ei keskuslukitusta). Likainenkin se kuulema on, ja kaikenkaikkiaan 10v. vanha auto ei sovi mun imagolle lainkaan. Saati se, miten huonolta se näyttää koko firman kannalta, kun meikäläinen pärähtää moisella koslalla pihaan.

Tällainen menopeli pitää kuulema minun asemassani olevalla henkilöllä olla.

Hondan CRV-citymaasturi. Autogurut voivat siitä sitten arvuutella, mikä on ammattini. Jos niin paljon kiinostaa. Minua ei.

Kieltämättä kannan lähes joka päivä jumppakassia mukanani, ja käsilaukutkin ovat aikas isoja, mutta lievää overkilliä havaittavissa. Argumentti "jos olisit mies, tossa positiossa ja tolla palkalla, sulla olis jo tällainen" ei myöskään ottanut tulta alleen.

Ajamani auto, jonka pääasiallinen funktio on kuljettaa mut paikasta A paikkaan B, ei olla minuuteni, tyylini tai statukseni jatke, kiinnostaa lähes yhtä paljon kuin tietokoneet tai Tampereen kaupungin toimintamalli. Jos se toimii, se toimii.

Sitä paitsi, nykyinen autoni on täsmälleen samanvärinen kuin lempikäsilaukkuni. Se, jonka melkein jätin ostamatta liettualaisesta ostoskeskuksesta pari vuotta sitten.

Kuva. Sivuston nimi on Casanovacars :D

!HGRA

2009-07-02T08:35:00.000+03:00

Pikkupikkusisareni kesätyöpaikka tuntuu olevan oikea aarreaitta tosielämän hauskoille "miten purat alhaisen palkkasi, tuottamattoman työsi ja yleisen elämäsi turhuuden aiheuttamia patoumia kesätyöntekijöihin" -anekdooteille. Kyllä julkisella sektorilla on mukavaa.

Otetaan muutama verryttelyesimerkki.

Heti kättelyssä pienen maalaiskunnan ketä kiinnostaa -nähtävyyden maalaiskauppa/kassaluukku/näyteikkunaan kannattaa sinne kesäksi siirrettävän 2 kunnallisen peruspökkelön lisäksi palkata väh. 2 kesistä. Hommaan, jonka hoitaisi n. puolikas ihminen. Näin vakkareille jää kätevästi aikaa kahvitella, hoitaa omia asioita työajalla ja syödä kaupan varastoista mahansa täyteen samalla, kun yht. 4 ihmistä istuu tyhjän panttina odottamassa niitä keskimäärin 10 vierasta, jotka paikalle päivittäin ilmestyvät. Puolet ostamaan jätskiä ja puolet kysymään suorinta tietä ulos kunnasta. Eläköön turismi ja yhteiset kuntalaisten rahat.

Jos tylsyys ja apatia käy täysin mieltärappeuttavaksi, järjestetään muutama "high power" -tilaisuus kunnan päättäjille ja heidän wanna-be-important-but-never-will-be -vaimoilleen. Tilataan ruokaa ja juomaa väh. 2 krt kutsuttujen vieraiden määrä, jotta sitä riittää myös vakkarityypeille kotiin vietäväksi. Sovitaan kesisten kanssa, että tilaisuus päättyy kasilta, mutta jäädään juopottelemaan koko illaksi.

Ostellaan kaikkea kivaa tavaraa myyntiin kauppaan - riippumatta siitä, onko samaa, edellisenä kesänä ostettua kamaa vielä varastossa n. 95 % ostetusta määrästä.

Sovitaan kesisten kanssa, että jokainen tiskaa oman kahvikuppinsa ja astiansa. Jätetään omat astiat tiskaamatta ja laitetaan kesikset tiskamaan ne, jos kupit loppuu.

Jos on kuuma, syödään tunnin kahvitauoilla väh. 1 jätski per vakkarityöntekijä. Yritetään kiristää kesiksiä kirjamaan jätskit varaston hävikkiin, koska niitä ei tietenkään makseta.

Samaan aikaan sanotaan kesiksille, että kunnalla on lomautusuhka päällä, eikä rahaa maksaa lomarahoja löydy, vaan lomat on pidettävä kesän aikana. Laitetaan kesikset tekemään oma työvuorolista, jota sitten muutetaan päivän varoitusajalla (tyyliin: "Tuletko huomena tuntia aikaisemmin, kun meille tulee se turistiryhmä?").

Kun kesikset kyselevät työvuorojen perään, jotta voisivat suunnitella niitä lomiaan ja elämää muutenkin, laitetaan ne kysymään ainakin 3 krt, kunnes vastataan kyssärin "Ajattelitko katsoa tänään niitä työvuoroja?" topakan jämptisti "En.". Jätetään kesikset ilman työvuorolistaa kokonaan. Jos en alkaa naputtamaan, sanotaan, että "Voithan sitten vaan jättää joku aamu tulematta.".

Maksetaan joka tilissä viikonloppu- ja pyhälisät väärin. Syytetään työvuorolistat tehneitä kesiksiä siitä, että unohtivat merkitä listalle erikseen juhannusaaton (mistäpä sen muuten pikkukunnan palkanlaskija tietäisi).

Jos kesis tulee kysymään jotain, sanotaan, että on kiire. Sitten mennään jatkamaan ulos kahvitaukoa. Jätskin kanssa.

Yleisesti aina on "kiire", jos on sellaista tekemistä, mikä kestää yli puoli tuntia. Eli koska normitilanne on se, ettei ole mitään tekemistä, "kiire" on se, kun on edes jotain tekemistä. Näppärää.

Työsuojeluvaltuutetulle ja kunnan HR-osastolle on jo soitettu, tuloksetta. Esimiehen kanssa on keskusteltu, tuloksetta. Kuka arvaa, mikä oli Loviisan neuvo tässä tilanteessa. Koska olen perinteisesti aika kova tyttö naputtamaan, sanoin juuri sen, minkä sisko oli jo 24,5 v. kokemuksella arvannutkin. Jos seuraavana päivänä ei työvuorolistaa synny, ei muuta kun hasta la vista suckers ja I won´t be back. Rajansa sitä on kesiksilläkin. Saatan myös ilmestyä lomallani paikalle haukkumaan porukan pystyyn (koska tuppukylätasolla ollaan, turpajuntit tuntevat koko sisareni perheen, myös minut jostain gooddääm ala-asteikäisestä. Onneksi verbaliikka ja kettuilukyky ovat siitä hieman parantuneet).

The incidents depicted here are pure fiction. Any resemblance to actual events or persons living or dead is purely coincidental. Believe this if it helps you to sleep at night.

Älä mulle ala

2009-06-30T14:34:00.001+03:00

Läheiseen vaikutuspiiriini (ei kuitenkaan omalle osastolleni) on ilmestynyt henkilö, joka parissa kuukaudessa on onnistunut herättämään enkkamäärän pahaa verta, negatiivisia fiiliksiä ja ärtyneitä työkavereita. Mikä kai sinällään on jo jonkinmoinen saavutus.

Kyllä, meillä on suuria haasteita tiettyjen sisäisten asioiden kanssa. Ne on tiedostettu ja dokumentoitu. Emme kuitenkaan kaipaa ketään osoittelemaan niitä sormella ja huutamaan pää punaisena kaikille. Tarvitsemme jonkun ratkomaan ongelmia.

Meillä on myös erilaisia osastoja ja organisatioita, jotka toimivat yhdessä ja vievät asioita eteenpäin. Emme tarvitse ketään, joka valssaa paikalle, tietää tietävänsä kaikesta kaiken ja sen myös selvin sanoin osoittaa. Tarvitsemme hänet, joka porukassa, oman roolinsa tiedostaen ja alueensa vastuunsa kantaen, auttaa porukkaa liikkumaan oikeaan suuntaan.

Epäkohtien löytäminen ja ongelmien nostaminen esille ei ole vaikeaa. Kuka tahansa löytää sen jonkun, mikä ei toimi, ja voi alkaa sitä kritisoimaan. Todelliset tekijät ovat niitä, jotka tuovat esille ratkaisuja, eivät vain ongelmia. Miten tästä eteenpäin, millä pääsemme seuraavan askeleen kohti yhteistä maalia, miten autan kaveria hänen hommassaan. Ja vaikka samalla jokainen on oman alansa erityisasiantuntija, mutta tietty nöyryys pitää hommassa olla. 2 kk talossa, ja käynyt haukkumassa lähes jokaisella osastolla jonkun pystyyn, ei sitä osoita.

Kävin lounaalla ko. henkilön linja- ja HR-esimiehen kanssa, ja ehdotin vakavasti, että irtisanovat hepun koeajalla. Eihän tästä tule yhtään mitään.

Gallup

2009-06-24T08:08:00.002+03:00

Koska demokraattisessa maassa enemmistö on aina oikeassa, edellisessä postauksessa esitetty ongelma on nyt gallupinomaisesti käytetty läpi lähipiirin.

Statistics (for the freaks that get off on such things):
n=12, joista
2 työkaveria
4 kaverikaveria
1 luonnoton tapaus, joka on molempia edellä mainittuja
1 sukulainen
4 blogini lukijaa

Ja tulokset:

- 100 % galluppiin osallistuneista oli sitä mieltä, että miehellä oli jotain muuta kuin työasioita mielessä

- 100 % (12) oli sitä mieltä, että tämä jokin muu on todennäköisesti ns. sitä ihteään

- 17 % (2) oli sitä mieltä, että takana saattaa olla myös halu hyötyä minusta ammatillisesti

Satunnaisia kommentteja gallupiin osallistuneilta:

"Se mies on täysin ihastunut suhun."

"Jos aiot työpaikkasuhteeseen, kannattaa valita joku joka on organisaatiossa itsensä yläpuolella. Ehkä se on siksi valinnut sut."

"Oletko valmis vaihtamaan työpaikkasi sen vuoksi, että a) sähläätte menemään ja tulee kamala morkkis & silti pitää tehdä töitä yhdessä, b) kaikki luulee että teillä on suhde ja sun maine menee tai c) saat siltä henkisesti turpaas."

Ja lempparini: "Ota se puhutteluun, se on selvästi piparia vailla."

Selaisin yhtenä iltana vanhoja maileja etsien yhtä ikiaikaista keskustelua, ja törmäsin miehen vanhempiin viesteihin. Jo niissä (kitisee kyyninen alteregoni) hän kovasti kehuu hienosti muotoilemiani sähköposteja ja tehokkuuttani asioiden hoitamisessa - mistä olin tietenkin tyytyväinen at the time. Mutta siitä se myös sitten alkoi.

Olisihan moinen toki pitänyt itsekin hokata. Ehkä halusin, että se ei olisi näin (ja maailma olisi vähän epäitsekkäämpi paikka), joten a) kieltäydyin kuuntelemasta järjen ääntä ja b) etsin todisteita asian kiertämiseen vaikka the truth was out there - even quite near by. Selventävänä sanasena sanottakoon, että en missään vaiheessa suunnitellut suhteen aloittamista tai muutakaan pikkujouluheilastelua, vaan lähinnä yritin päästä toisen tarkoitusperistä selville.

Otan siis käyttöön seuraavat pelisäännöt:

- En vastaa yhteenkään miehen viestiin työajan ulkopuolelle. On se sitten tekstari tai sähköposti. Työasiaa or not.

- Pysyttelen työasioissa, ja jätän ylimääräiset sanailut/kettuilut minimiin.

Näillä mennään.

Onpa taas ongelmia

2009-06-21T20:20:00.002+03:00

Viime viikkoina olen perustyöasioiden ja -ongelmien lisäksi miettinyt myös aivan uudenlaista situatsioonea, joka on eteeni kuin salaa ja varkain ilmestynyt.

Olemme yhden työkaverini kanssa olleet viimeisen kuukauden aikana muutaman projektin ja muutosmyräkän sivujuonteen vuoksi olleet tekemisissä enemmän kuin edellisenä 2 vuotena yhteensä. Kyseessä on n. 45v. mieshenkilö naapuriosastolta, organisatorisesti itseäni vastaavalla tasolla, kokemuksen kumea rintaääni paljon itseäni edellä. Olemme kummatkin olleet uusien asioiden ja ikävien tilanteiden kanssa tekemisissä, ja navigoineet karien ohi porukalla (voih tätä kielikuvien tyrskyävää ja nopeatempoista koskea).

Noh, viime viikkojen aikana olemme näiden yhteisten työasioiden lisäksi puhuneet paljon myös organisaatiosta, työpaikan hengestä, politiikasta, henkilökemioista ja kaikesta muustakin, joka meitä molempia on askarruttanut. Aluksi työaikana aloitetut e-mailiajatustenvaihdot jatkuivat monesti iltaan asti, ja pian niihin alkoi tulla yhä luottamuksellisempia sävyjä, kun mies kerran kysyi, voiko luottaa minuun, ja antoi sitten tulla ns. todellisia mielipiteitään.

Siitä siirryimme lähes luontevasti keskustelemaan miehen sairaalahoidossa olevan 80+v. äidistä ja muista henkilökohtaisemmista aiheista. Koko ajan mies on jostain kumman syystä ollut todella hyvä lukemaan minua, ja yhden palaverin jälkeen huomautti, miten olin hänen mielestään ollut kovin jännittynyt ja hermostunut - mitä en rehellisesti olisi uskonut muiden huomaavan, vaikka se täysin totta olikin. Mies myös kommentoi minua ja luonnettani varmuudella, josta luulisi hänen tunteneen minut kauemminkin. Sanailemme näppärästi ja nopeasti, ja kettuilemme toisillemme jo täydellä höyryllä (which I like a lot).

Suht normaali kolleegoiden välinen, tosin normaalia läheisempi suhde, eikö? Jos kyseessä olisi nainen, asiassa ei olisi mitään mietittävää.

Mutta mutta.

Eräissä työhön liittyneissä illanistujaisissa hänellä oli selkeästi muut kuin työasiat mielessä, kun istui tiiviisti vieressäni, kiusotteli minua ja huumoria heittäessään silitteli poskeani (tämän selvitin heti seuraavana päivänä).

Välillä myös tekstailemme, aina hänen aloitteestaan, ja välillä viestejä tulee illan pimeille tunneille asti. Osa jopa selvin päin. Mutta ei mitään törkeän pornoa (sen yhden kerran jälkeen).

Kipeänä ollessaan työmatkalla hän myös ehti ja jaksoi valittaa melkein 40C kuumettaan minulle vähän väliä (selvää huomionhakua, mistä kuittasinkin suoraan ja nopeasti, ja hän myönsi asian).

Usein hän myös mainitsee, kuinka nuori, fiksu ja hauska hänestä olen (no, öh, niinhän olenkin).

Viimeksi pe-la -välisenä yönä (kyllä, juhannuksena) hän laittoi klo 3 yöllä viestin:

Loksu,

kauniita unia babe.

t. minä

Miehellä on tietynlainen maine, ja niin kauan kuin minullakin vielä sellainen on, näitäkin yliystävällisyyden ja luottamuksellisuuden eleitä täytyy kyynisen naisen pohtia.

Mitä miehen päässä liikkuu? Olenko vain saalis, jota jahdataan ja kypsytellään kuukausikaupalla, kunnes esim. pikkujouluissa poimitaan. Vai auttaako minun kanssani hyvää pataa oleminen töissä, jolloin supportti ja tuki on eri luokkaa kuin ehkä normikolleegalle. Eli ollaanko minulle mukavia ja läheisiä ns. huvikseen vai onko siinä joku takaa-ajatus. Henkinen tai fyysinen.

Tuon työhön liittyvän suhteiden luomisen vielä ymmärrän, mutta muusta tulisi vain paha mieli.

Ylianalysoimista? Moi?

Itseanalyysiä

2009-06-15T10:48:00.002+03:00

Viikonlopun aikana tekemäni analyysi työpaikkani hyvistä ja huonoista puolista, puhtaan tieteellisen analyyttisesti tehtynä öf köyrs, paljasti ja todisti sen, ettei mulla oikeasti ole mitään hätää.

Miinuspuolelle tuli monia täysin itsestäni johtuvia asioita, omaa epävarmuutta (surprise surprise) ja riittämättömyyden tunteita heijastelevia asioita, ärsyneisyyttä siitä, että jouduin paskaan tilanteeseen ja irtisanomaan ihmisiä (pala kurkussa), ja muutama yksittäinen asia, joka mielestäni on mennyt metsään viime kuukausina.

Plussasarakkeeseen tuli (edelleen) huomioita siitä, kuinka voin olla töissä oma letkeän tiukka ja päättäväinen itseni, kettuilla työkavereille kun siltä tuntuu ja saada samalla mitalla takaisin. Ja siitä mahdottomasta tsempistä ja tuesta, jota olen saanut kolleegoilta näiden vaikeiden aikojen yli pääsemiseksi. Puhumattakaan kaikesta, mitä olen jo oppinut ja hienosta mahdollisuudesta, kasvunvarasta, mielenkiintoisista asioista ja haasteista, jotka nykyduunini minulle tarjoaa. Lisäksi plussien alle tuli pitkä lista ihmisiä, jotka tekevät jokaisesta työpaivästä mukavan. Välillä saa nauraa ihan kippurassa, nauttia kaverien verbaliikasta ja vain ihaillen seurata, kun ammattilaiset hoitavat homman kotiin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei meiltä puutu.

Viime viikolla soitti 2 headhunteria. En edes kuunnellut heidän spiikkejään.

In the hole

2009-06-08T21:23:00.005+03:00

Nykyään jo melkein vakitukihenkilökseni muodostuneelle Pekalle valitin taas yksi iltapäivä/ilta paskoja fiiliksiäni, sysimustaa mieltäni ja negatiivista asennettani, kun hän tokaisi:

"Sä olet kuopassa. Ihan perussettiä. Nyt vaan kaivat itsesi ylös sieltä ja alat taas hakkaamaan päätäsi siihen samaan kohtaan seinää. Jos et kaiva, meidän muiden täytyy tulla hakemaan sut."

Niin. Kuopassapa kuopassa.

Jotenkin pitäisi saada itselleen taas sellainen tekemisen meininki, iloinen asenne ja päättäväinen ote omaan tekemiseen ja olemiseen. Sen sijaan, että väistelee nakkeja ihan tosissaan, nuhjaa nurkissa murjottamassa ja kitisee kolleegoille (huom! ei kuitenkaan koskaan alaisille).

Mutta kun. Harmittaa, kun esimieheni ei ole kuunnellut minua. Ja tehnyt päätöksiä ilman minua, heitellen minulle taskeja joista olen täysin päinvastaista mieltä (how dare she - itsehän en tietenkään koskaan...). Ja kun jouduin irtisanomaan ihmisiä. Eräs alainen on myös ihan pissed off, kun leikkasin hänen tiiminsä resursseja, ja tappelee vastaan kuin kissa juuttisäkissä. Toinen, myllerryksessä uusi minulle siirtynyt alainen valittaa palkastaan - seuraavalla viikolla siitä, kun 15 % porukasta sai kenkää (the nerve!). Kaksi kertaa jouduin myös lähtemään koulutuksiin, jotka olisin itse jättänyt väliin ja jotka olivat ihan hanurista. prkle. Lisäksi oma epävarmuus jäytää sisältä joka päivä, vaikka saan hoidettua kaiken, mikä tontilleni tipahtaa, ja monesta saan vielä hyvää palautettakin.

Niin siis...

Pakko tehdä pros/cons -lista. Taas.

All things funny or strange

2009-06-08T15:31:00.004+03:00

Viime viikolla meni taas ihan liian lujaa. Monessa mielessä.

Muutama tunnelmaviipale matkan varrelta.

Eräällä työpäivällisellä (sanoisin ”dinnerillä”, mutta sisko kielsi) yksi mieskolleega innostui sanailemaan kanssani ihan tosissaan. Loppuillasta hän lähetteli pöydän yli lentosuukkoja ja tuijotti minua herkeämättä – myöhempinä tunteina siirtyi viereeni istumaan ja alkoi heittämään humalaisen miehen perusläppää (tosin ihan hauskaa sellaista). Needless to say, kaikki liian vähäisellä virikepohjalla elelevät ympärillä olevat kolleegani nauttivat tilanteesta suunnattomasti ja heittivät lisää vettä myllyyn. Kyseessä oli aikaisemmin erittäin hillitysti ja asiallisesti käyttäytynyt +60vee mies, jonka käytöstä ihmettelivät kaikki läsnäolijat.

Toinen mieskolleega piti eräässä palaverissa pöytäkirjaa, ja laittoi sen minulle luettavaksi saatteella ”Auta nyt perkeleessä, tai alan itkemään”. Luin läpi, kunnes eräässä kohdassa törmäsin seuraavaan:

Recent updates:
Tommi: ....
Loviisa: ...
Liisa: tyypillisen säälittävää tajunnanvirtaa, ei sitä kukaan kuuntele kuitenkaan

Repesin ja katkesin melkein kahtia.

Toisella työdinnerillä (hah!) minua yritettiin ihan oikeasti iskeä. Hui.

Kyseessä oli 40+ mukava ja pätevä mieshenkilö, jolla on loistava supliikki ja jonka kanssa olen saattanut hieman flirttailla ennenkin (sillai tosi asiallisesti ja hauskasti tietenkin). Olin kiusaantunut, vaivaantunut ja (pakko myöntää, tai valehtelisin) otettu. Dinnerin jälkeen osa poppoosta jäi vielä baariin ”muutamalle”, mikä johti siihen, että ko. mies laitteli n. 20 tekstaria loppuillan/yön aikana. Peruskänniviestejä.

Toiselta osallistujalta tuli samaisen dinnerin jälkeen klo 1.30 tekstari ”tuo Loksu huomena aamupalaveriin buranaa ja batterya”, mihin vastasin aamusella ”sori, tämä ei ole R-kioskin pikatilausnumero”.

Eräs (taas mies-) kolleega päätti jostain syystä tulla källäämään allekirjoittanutta perjantaina iltapäivällä. Hän tuli kertomaan, miten oli juuri tilannut yhden suuren laitteen, joiden hankintojen tulisi mennä minun kauttani. "En mä mitään lupaa tartte". "No mä vaan tilasin sen kun sain niin hyvän hinnan". Aloin jo imaista hernettä syvemmälle nenään, ennen kuin hän sanoi, että "no en tietenkään tilannut". Ja valloittava hymy päälle.

Sunnuntai-iltana kolleega (sanotaan häntä nyt vaikka Pekaksi) laittoi minulle luottamuksella reklamaatio/palauteviestin, jota hän oli laittamassa mm. toimitusjohtajalle, ja innostuimme siinä sitten mailailemaan & parantamaan maailmaa pitkälle yöhön (lue: whine about all things work-related).

Epäilen, että ihmiset ovat jokseenkin huojentuneita, kun ikävät prosessit ovat ohi, ja (ainakin omalla kohdallani) tämä purkaantuu yleisenä hihitysherkkyytenä ja huumorikynnyksen radikaalina alenemisena (kaikki vitsit naurattaa). Katsotaan, lähteekö tällä viikolla homma hanskasta, vai saadaanko oikeasti jotain järkevää aikaiseksi.

Tukiverkostoni

2009-06-03T09:09:00.002+03:00

Kollegiaalista tukea on monenlaista. Olen erittäin positiivisesti yllättynyt siitä kaikesta, mitä itse olen saanut lähiaikoina osakseni.

Olin pari päivää työmatkalla Keski-Euroopassa viime viikolla, ja kolleegat olivat tietoisia sekä prosessistamme että sen aikataulusta. Kovasti toivottelivat jaksamisia ja kyselivät kuulumisia.

Tiukkoina päivinä, jolloin elämä tuntui etenevän tunnista toiseen (ei siis yhtään suurempina harppauksina) minut haettiin erikseen aamukahville ja lounaalle. Ja tsemppimaileja & -tekstareita tuli juuri sopivasti ja kriittisiin aikoihin.

Eräs työkaveri, jota olen jo aikaisemmin kehunut, saa parhaan SMS-tsempparin arvonimen – niin monesti ja kauniisti hän minulle taas kirjoitti. Muutama hassu lause tai edes ”Koita kestää” tai ”Oh, behave” –viestit ovat ainakin minulle tärkeitä niitä valmistautumishetkinä, jolloin käsi tärisee niin paljon ettei kynä kädessä pysy, ja hiki valuu selkää pitkin. Koita siinä sitten estää ääntäsi tärisemästä, ja saada paperiin joku järjellinen nimmari aikaiseksi.

Päivän lopuksi toinen kolleega, jota arvostan yli kaiken, tuli vielä kysäisemään kuulumisiani ja selvästikin arvioimaan, missä menen ja menenkö lainkaan. Huolestuneisuus hänen katseessaan oli melkeinpää liikuttavaa (oikeasti), vaikka se nopasti vaihtuikin Survivor-kliseisiin ja muihin lentäviin huuliin.

Kyllä, irtsanomiset ja muut suuret muutokset suxs, ja pahin tilanne on tietenkin ihmiselle, joka työpaikkansa, elinkeinonsa ja tulonsa menettää. Siihen nähden oma kitinäni on hyttysen surinaa Kiinassa.

Mutta esimies on se, joka joutuu irtisanomisen suorittamaan, työt organisoimaan, ennakoimaan lähtöä ja suunnittelemaan kaiken valmiiksi, tsemppaamaan itsensä ja jäljelle jäävät sekä kantamaan vastuun koko p**kasta.

Ja, ehkä yhtenä vaikemmista, olemaan valittamatta mistään kenellekään alaisistaan.

Päivän saldo

2009-06-01T15:23:00.003+03:00

- 1 alaisen irtisanominen
- 10 hätävessakeikkaa tätä ennen

- 5 tuntia unta edellisenä yönä
- 1 todistajana olo kolleegan is-keskustelussa
- 1 tiedotustilaisuus omille alaisille is:n jälkeen tilanteen rauhoittamiseksi (info siitä, että muita ei ole enää luvassa meidän osastollamme)
- 1 edelleen hukassa oleva työkännykkä ja kulkuavain
- 7 tsemppausviestiä 5 eri kolleegalta ennen ja jälkeen is-tilanteen
- 15 kaunista ajatusta kolleegoille, jotka kannustavat ja huolehtivat, ja tulevat kysymään, miten meni & tsekkaavat selvästikin samalla, millä fiiliksellä olen (onneksi meillä on näin tunneälykkäitä miehiä ja naisia töissä)
- 0 oikeaa työtehtävää tehtyinä

Kohta lähden kotiin, syön ison annoksen kuningatarjätskiä ja katselen telkkaria aivot narikassa koko illan.

Huomena jatkuu.

Positiivisia palautteita

2009-05-20T21:42:00.001+03:00

"Tulla kovaksi pysyä pehmeänä. Siinä haastetta kylliksi yhdelle elämälle."

Tommy Tabermann

Stressiloviisa täällä taas moi.

Kuulostamatta liian lässyltä (no, too late) tuo lausahdus on kolahtanut ja kovaa. Jokaisella on elämässään kriisitilanteita, erikokoisia ja eri määriä. Omani eivät ole tehneet kuortani kovemmaksi, vaan pikemminkin pehmittäneet sitä. Jos vertaan nykyistä inkarnaatiotani 10 vuoden takaiseen alter egooni, olen huomattavasti avoimempi, elän enemmän tunteilla ja myös uskallan näyttää niitä. Koska jälkiviisaus on viisauden lajeista helpoin, voin sanoa olleeni niin kova parikymppisenä, että olisin varmaan jossain pahimmista myrskymyräköistä napsahtanut poikki kokonaan, jos en olisi muuttunut.

Analyytiselle perusluonteelleen ei voi mitään, ja yksi pohdinnan tuloksista on se, että käyn läpi yhtä elämäni vaikeimmista kriisitilanteista. Tilanne ei tietenkään ole samanlainen kuin esim. läheisen kuolema, mutta kovin henkilökohtaiselta se silti tuntuu. Huoli muista, voimattomuus ison pyörän pyöriessä ja ne asiat, jotka tietää edessä olevan, painavat olkapäillä ja mylläävät mahassa.

Kriisitilanteissa toimintamallini on enemmänkin avautua kuin sulkeutua. Tässä hetkessä se tarkoittaa asioiden puhumista, läpikäymistä ja kertaamista yhtä uudelleen ja uudelleen, eniten lähimpien työkaverien kanssa. Tuska on jaettua, ja vertaistuki onneksi toimii. Myös blogi pelittää erinomaisena höyryjenpäästelykanavana.

Eräänä iltana, yhden työpalaverin jälkeen, jossa osa porukasta mietti avoimesti seuraavan (teoreettisen) duunipaikan haasteitaan ja osa vain istui mieli mustana paikalla (no okei, se olin minä), päätin avautua taas hieman.

Milloin olet viimeksi saanut täysin yllättäen positiivista palautetta kolleegalta? Ja muistatko/tiedätkö/voitko kuvitella, miten mukavalta se tuntuukaan?

Samoilla näppiksillä, kotosalla iltasella, aloin sitten naputtamaan paria tsemppausmailia muutamalle työkavereilleni, joita arvostan kovasti.

Eka maili lähti palaveriimme osallistuneelle lähes 60-v. emoyhtiömme konsuttimiehelle, jonka tiedän saaneen lasteittain shittiä niskaansa viime kuukausina. Kerroin, kuinka paljon arvostan hänen kokemustaan ja mallikkaita toimintatapojaan, kuinka olen oppinut häneltä paljon ja kuinka hänenkaltaistensa ihmisten kanssa työskentely on yksi nykypaikkani helmistä.

Kuten arvasinkin, palaute otettiin ylitsevuotavan onnellisen oloisena vastaan. "Dear Loviisa, you made my day", mies vastasi, ja tunnusti, että varsinkin tällä hetkellä palaute merkitsi hänelle todella paljon. Ja kehui vastavuoroisesti minun ammattimaisuuttani, sisukkuuttani ja tahdonvoimaani (mitä en oikeasti odottanut lainkaan, koska itselle tuli niin hyvä mieli jo viestin lähettämisestä).

Toisen palautteen lähettäminen tuntui huomattavasti jännemmältä, ja arvoin, painanko send-nappulaa lainkaan. Kyseessä oli aikaisemmin minuun todella kriitisesti suhtautunut, n. 10v. vanhempi kolleega, jonka kanssa olen keväällä päässyt yhä paremmin samalle aaltopituudelle (juttua täällä). Arvostan häntä kolleegakaartissani eniten, ja tiedän myös hänen motivaationsa olleen kovalla koetuksella viime viikkoina. Joten päätin unohtaa omat "apua nolaanko mä itseni" -fiilikset ja tarttua tuumasta toimeen.

Koska kyseessä on hyperverbaalinen yksilö, täytyi palautekin tietysti hioa kohdalleen. Lopulta päädyin (omasta mielestäni) hienoin sanakääntein kommentoimaan, kuinka arvostan hänen businessosaamistaan, analyyttisyyttään, olennaisuuksien hahmottamiskykyään, verbaalisuuttaan, konseptuaalista ajattelukykyään ja loistavaa huumorintajuaan (okei, aika paljon kerralla, mutta tulipa kaikki tärkeimmät mainittua). Niin, ja kuinka hän on talossamme todellinen Leader, ja kuinka paljon opin & olen oppinut hänen kanssaan työskennellessäni.

Jostain syystä vastaus jännitti aikas paljon. Sanoinko liikaa, olinko liian tuttavallinen, mitä jos hän ei vastaa lainkaan, tai vaan töksäyttää kiitos, tai alkaa ihmetellä, miksi alan yhtäkkiä kehumaan. Hyvän mielikuvituksen omaava pirujenmaalailija saa kaikki tilanteet näyttämään pahoilta, miksei siis myös sitä, kun on antanut positiivista palautetta puskan takaa.

Vaikka kerroin vain mielipiteeni, mielestäni aikas paljon avasin myös itseäni siihen sähköpostiin.

Kuten aina tämän kolleegan ollessa kyseessä (tai ainakin siltä tuntuu), vastaus oli juuri sopiva ja yhtä kauniisti muotoiltu kuin oma palautteeni. Todellinen win-win.

Testiloviisa suosittelee kehaisemaan työkaveria silloin, kun tämä sitä vähiten odottaa. In an office near you.

Stressi ja kuinka se selätetään (tai ainakin yritys on kova)

2009-05-18T15:09:00.001+03:00

Tuskissani kohta kuukauden pyörineenä olen huomannut vanhoja tuttuja stressireaktiomerkkejä itsessäni.

Ruokahalu katoaa. En edes muista, koska minulla on viimeksi ollut nälkä. Aikaisemmin, kun olin totuttanut itseni säännölliseen rytmiin, johon kuului mm. välipala iltapäivällä töissä, kroppa alkoi suorastaan huutaa ruokaa, jos missasin rytmin tunnillakin. Nyt pääsen helposti lounaasta alkuiltaan ilman nälän tunnetta. Tämän voisi tietysti ottaa positiivisenakin merkkinä siitä, että pärjään pienemmällä ruoalla, mutta itseni tuntien stressikertoimella on näppinsä pelissä.

Pysyn koko ajan liikkeessä. Tämä tarkoittaa mm. pakonomaista liikuntaa nykyään käytännössä joka päivä, viikonloppuisin useamman kerran päivässä (tätä ennen "vain" 4-5 krt/vk). Jos ja kun liikun niin rankalla rytmillä, että kroppa alkaa antaa periksi, alan siivoamaan, järkkäilemään tavaroita kotosalla tai livahdan kuitenkin harrastamaan erilaista liikuntaa. Jos kroppa suorittaa, pää ei ehdi ihan yhtä paljon ajatella. Koska stressin päätä ei ole vielä näkyvissä, ja työmotivaatiota täytyy etsiä jostain todella, todella syvältä sisäpuolelta, olen tietoisesti koettanut laskea liikunnan intensiteettitasoa, jotta en pala loppuun. Siis semirauhallista lenkkeilyä 4 krt/vk pumpin sijaan (pumppeja "vain" 2 krt/vk). Telkkaria ei siis täällä ole juurikaan katseltu, ja digiboksi pursuaakin viikkojen nauhoituksia. En malta edes tehdä enää käsitöitä, kun sekin tuntuu liian rauhalliselta.

Nukun huonosti. Vaikka liikunta väsyttää, pää alkaa nukkumaanmenoaikaan pörräämään, eikä uni tule. Ideaalin 8-9 tunnin sijasta saan keskimäärin 6-7 tuntia yössä. Elän varaparistolla ja sisäisillä adrenaliinivarastoilla.

Olen myös tullut siihen johtopäätökseen, että pääni kestää kuitenkin stressin kroppaa paremmin. Mieli on ollut ajoittain rauhallinen, eikä pää ole räjähtämispisteessä, mutta kroppa on ylikierroksilla lähes koko ajan. On sellainen odottava fiilis, kuin olisi juuri treenaamaan lähdössä - vaikka olisi sieltä juuri tullut.

Tällä viikolla pidän monen muun tavoin pitkän viikonlopun. Toivottavasti saan silloin relattua.

Miten muut työstävät stressiä? Hyviä neuvoja otetaan vastaan.

Double meanings

2009-05-15T08:20:00.003+03:00

Töissä päällä oleva tilanne iskee jälleen, ottaa vauhtia ja läpsäisee avokämmenellä suoraan päin pläsiä.

Olemme erään alaiseni, fiksun ja mukavan nuoren miehen, kanssa kehittäneet pienen vakiodialogialoituksen, jonka vaihdamme säännöllisesti, kun hoidamme jotain asioita keskenämme. Perusmuodossaan se kuuluu näin:

Mies: "Voi ei, ollaanko me vaikeuksissa."
Minä: "No todellakin."

Hauskaa ja harmitonta, ja juttu jatkuu siitä sitten pidemmän tai lyhyemmän jatkoläpän sanelemana kohti varsinaista asiantynkää. No, tänään pyysin miehen paikalleni tsekkaamaan yhtä juttua, ja hän aloitti taas samalla tavalla - kunnes kesken lauseen hoksasi itsekin, ettei tämä nyt mennytkään ihan normihuumorin piikkiin. Vastasin sitten (toivottavasti) kevyeltä kuulostaen, että ei sen enempää kuin normaalisti, ja siirryimme nopeasti asiaan.

Yksi työkaveri alkoi myös eilen aamulla kertomaan juttua siitä, kuinka työpaikan sähköinen avain ei meinannut aamulla päästää sisälle, kännykkä ei päivitä enää sähköposteja ja kone sammuttelee itseään randomina, mutta jätti sen sitten kesken, kun juttu ei ilmeisesti omissa korvissa kuulostanutkaan enää niin hauskalta. Tai tilanteeseen sopivalta.

Kolleegani Matin päästin omalle osastolleni yleensä lukitusta ovesta, kun satuimme ovelle samaan aikaan ja minun avaimeni oli lähempänä. Aloin samalla aikani kuluksi heittämään juttua siitä, kuinka meillä on näitä kulkurajoituksia tiukennettu, epäilyttäviltä henkilöiltä kulkuoikeus on poistettu kokonaan, ja ilman minua ei olisi päässyt sisälle lainkaan (tajuamatta lainkaan, miten h..vetin tyhmältä se taas kerran tässä tilanteessa kuulostaa).

Matti siihen lakoonisesti heitti takaisin, että: "No, onneksi ulos pääseekin sitten helpommin."

Nauroin kippurassa pitkään.

Tuskainen tilanne muuttaa ja vääntää kaikkien sanat ja harmittomatkin semiläpät tilanteesta riippuen joko ilkeiksi, välinpitämättömiksi tai ajattelemattomiksi.

Mä en sano viikkoon kellekään mitään, dämit.

Ressiä, osa n

2009-05-13T10:19:00.001+03:00

Esimieheni, josta en muistaakseni ole montaa pahaa sanaa täällä sanonut, on aivan selvästi huiman stressin alaisena. Hän on alkanut tiuskimaan ja näpsahtelemaan ihmisille, ja despootinomaisesti tekemään päätökset yksin & pysymään niissä, vaikka muilla olisi eriäviä mielipiteitä.

Toissaviikolla eräässä koulutuksessa, jota piti keskieurooppalaisesta sisaryrityksestä tullut kouluttaja, hän jopa ärähti minulle kiukkuisesti (suomeksi), että älä Loviisa kommentoi ihan joka kohtaa, kun haastoin kouluttajan mielipiteitä useaan otteeseen. Koko läsnäolijakaarti näytti erittäin yllättyneeltä, ja itse olin puulla päähän lyöty. Seuraavana aamuna, kun luulin jo millisekunnin, että hän pyytää anteeksi, hän tulikin ilmoittamaan ennen erästä palaveriamme, että tulee käyttämään erästä minun vastuullani olevaa prosessia esimerkkinä siitä, miten meillä säädetään ja miten sisäisesti on vielä paljon kehitettävää, ja kuinka en saisi loukkaantua siitä, että tämä asia revitään palaverissa auki (no gooddämmit, miten siitä nyt loukkaantuisikaan). Vastasin lyhyesti, että eiköhän jokainen saa käyttää ihan mitä esimerkkejä haluaa, jos on jotain mieltä, ja hilpaisin nopeasti muualle.

Alaiseni, joiden kanssa olen myös käynyt jo uusia kuvioita läpi, ovat reagoineet laidasta laitaan. Eräs oli suorastaan innoissaan, kehui hyviä päätöksiäni ja etukäteissunnittelua, kun taas toinen purskahti itkuun, ja vetisteli koko loppupalaverin ajan. Ja tämän positiivisesti suhtautuvan tyypin vastuualueeseen vaikutus on paljon rajumpi, ja lähitulevaisuuden haasteet suurempia.

Onneksi huomena on kahden työkaverin kanssa rentouttava illallinen tiedossa the Grillissä, ja pääsemme vaihtamaan mielipiteitä ja tsemppaamaan toisiamme oikein olan takaa.

Testiloviisa suosittelee härän sisäfilepihviä suppivahverokastikkeella ja raikkaalla vihersalaatilla.

Kuva.

Rosessissa

2009-05-11T08:08:00.001+03:00

Työpaikan myllerryksen aiheuttama muutosprosessi (josta en tabunomaisesti voi käyttää sen oikeaa nimeä) on edennyt, ja aikataulu koko schibängille varmistunut. Lähes non-stop-ajatteluprosessini on myös tuottanut tulosta, ja alan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, miten etenen oman vastuualueeni osalta. Olemme tekemässä muutoksia myös mielestäni positiiviseen suuntaan, ja niillä varmistamme oman organisaation työpaikkoja ja resurssitarpeita - siinä määrin kun se koskaan tällaisessa tapauksessa on mahdollista. Tulevat jutut vaativat siihen osallistujilta pitkää pinnaa ja venymistä muutosvaiheen yli, ennen kuin olemme vakiinnuttaneet uudet kuviot, mutta toivon ja uskon, että kaiken tämän keskelläkin saan ihmiset motivoituneiksi uusiin haasteisiin.

Aloitan ensi viikolla lähimmistä alaisistani, joista jokainen toimii myös esimiehenä, ja käyn läpi tulevat kuviot heidän kanssaan. Vaikka olen koko paketin mielestäni jo miettinyt loppuun asti, olen avoin uusille ideoille ja alaisteni ehdotuksille.

Täksti on kovin abstarktia, sattuneesta syystä, mutta ehkä kuvastaakin enemmän tuntoja ja fiiliksiä kuin varsinaisia tapahtumia.

Ja se oma fiilis? Tällä hetkellä ihan ok, kiitos aivan loistavan kollegiaalisen tuen, sekä vanhan kunnon päänselvittelyliikunnan.

Pallo vatsassa ei tosin ole kadonnut mihinkään. Olen keskittynyt kunnon kevätpuutarhurin tavoin sen kasvattamiseen sitä päivää odottaen, kun pääsen jakamaan töissä pikkupikku lappusia. Silloin se joko häviää (not likely), räjähtää (specs not available) tai joudun urheilemaan sen pois sieltä (most likely).

On se hianoa olla esimies.

Loviisa - the negotiator

2009-05-07T15:14:00.001+03:00

Olin eilen ekaa kertaa ihan oikeassa business-neuvottelussa neuvottelevana osapuolena (jei mii).

Toki neuvotteluissa on oltu ennenkin, ja tiukoissakin sellaisissa (on se hienoa katsella sivusta, kun aikuiset ihmiset riitelee, ääni nousee falsettiin, paperit lentelee pöydällä ja naama punertuu), mutta nyt voin sanoa olleeni ekaa kertaa pääasiallisena neuvottelijana. Kun arvata saattaa, kaiken muun hålligangin keskellä olin ehtinyt huippuhyvin valmistautua ko. tilanteeseen, enkä totta puhuen varautunut lainkaan siihen, että olen meidän puoleltamme ainoa, joka tilanteessa on äänessä. Mukana tullut myyntimies kun yleensä kommentoi joka asiaa riippumatta siitä, tietääkö hän siitä mitään vai ei. Paitsi nyt.

No, eipä siinä ihmeempiä. Nousin täysin väärällä jalalla sängystä aamulla lähes unettoman yön jälkeen, ja ärähtelin heti aamupalaverissa kolleegakaartille niin yrmysti, että eräs osanottaja tuli tänä aamuna varovasti kysymään, olenko yhtään paremmalla tuulella vai palataanko asiaan myöhemmin, ja toinen tuli jälkeenpäin sanomaan, että hyvä kun säkin on välillä huonolla tuulella (Ja huom. Contrary to the common belief, yrmyily ja ärähtely ei ole lainkaan luonteenomaista minulle. Ja olin hieman yllättynyt siitä, kuinka laajasti se tavalla tai toisella huomioitiin). Lievät adrenaliinipiikit siis heti pinnassa.

Kävimme siis kiistan alla olevaa asiaa läpi vastapuolen kanssa erittäin sivistyneesti ja esitimme kantamme, argumentit ja vasta-argumentit, ja parin tunnin detaljiprikkailun jälkeen päätimme odotetusti laittaa riidan puoliksi ja kohdata asian keskivaiheilla. Tätä olin odottanutkin, ja koska oikeasti meille kaikki kotiinpäin lähtevä tulos oli pelkkää plussaa, olin aikas tyytyväinen.

(Sivukommentti: koska aikatauluumme jäi aikaa vielä neuvottelun jälkeenkin, marssitti vastapuoli ykkösmyyntitykkinsä pöydän ääreen 2 minuutin varoitusajalla kertomaan meille heidän uusista tuotteistaan ja palveluistaan. Eikä sitä markkinointihepun sisäistä paloa ja hengen tuotosta voinut kuin ihailla. Miehellä meni kaikki mahdolliset asiat pieleen: paras myyntikappale oli hukassa, muut eivät toimineet, powerpoint-esitys ei toiminut läppärillä ja vedetkin kaatuivat minun papereilleni, mutta innostunut paatos ja oman tuotteen jeesusmainen ylistys ei loppunut missään vaiheessa. Loistavaa :) )

Päällä oli uusi jakkuni, jota olen alkanut kutsumaan ”suojajakuksi” – sen sisävuorista puuttuu enää se teflonvuoraus, ja suojavarustus on täydellinen.

Kuva.

Ghost among us

2009-05-05T09:43:00.001+03:00

Olen muuttunut huippuvarovaiseksi sanoissani ja teoissani työpaikalla sen jälkeen kun asiat on nostettu pöydälle ja sysimustia ajatuksia aiheuttaneet käänteet ovat koko organisaation tiedossa. En uskalla kommentoida mitään, sanoa omia mielipiteitäni tai muutenkaan vapaasti ilmaista itseäni, koska pelkään, että möläytän jotain järkyttävän väärää ja/tai laitonta. Epäterve, irrationaali pelkotila ja siitä aiheutuva itsesensuuri kunniaan.

Asiaa ei ole auttanut kuulemani huhu, jonka mukaan joku oli kuullut minun mainitsevan maagisen sanan "konkurssi" ruokalassa lounaalla vakavanoloisessa keskustelussa, minkä seurauksena liikkeelle lähti juttu, että firmamme on/on menossa konkurssiin. Voi elämän kevät.

En siis uskalla enää edes puhua, saati sitten, vitsailla mistään aiheesta, jonka joku ohimenevä sivukorva voisi tulkita negatiivisesti. Elämästäni (ja minusta) on siis tullut h-elvetin tylsää.

Otin alas työpisteeni seinältä sarjakuvanpätkät, joista joku voisi vetää herneen nenäänsä. En viitsi käyttää juuri Seppälästä ostamaani lintu häkissä -kaulariipusta, ettei kukaan nyrpistelisi minulle (normaalia enempää) nenäänsä - tosin en ole varma, miten tämä voisi tulkita negatiivisesti.

Pukeuden siistimmin ja käytän "suojajakuiksi" ristimiäni vaatekappaleita ihan normipäivänä töissä, koska tiedän olevani organisaation (yhtenä) silmätikkuna, johon kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Vahdin jokaista sanaani kuin haukka. Oma organisaationi, myös luottoalaiseni, joka joukon vastuullisena ja täysjärkisenä aikuisena on usein viimeinen tukeni ja turvani, välttelee minua. Moni muukaan ei enää moikkaa käytävällä tai vastaa minun moikkaukseeni, puhumattakaan että tulisi heittämään ylimääräistä läppää. Juu, kannattaa feikata ettet näe minua, kun kuljemme 2 metrin säteellä toisistamme ohi.

Huoh. Onneksi muutama samassa jamassa oleva kolleega tarjoaa korvaamatonta vertaistukea.

Kuva.

Mixed feelings

2009-05-02T17:49:00.003+03:00

Naapuriorganisaatiossa on nuori esimies-tiiminvetäjä, joka ei valitettavasti ole ollut tehtäviensä tasolla. Tätä mieltä on minun lisäkseni esimiehen 3 alaista (joista jokainen on valittanut asiasta minulle), hänen kanssaan yhteistyössä olevat henkilöt, joilta olen myös kuullut negatiivista palautetta, sekä hänen työparinaan toimiva mies.

Jostain kumman syystä miehen esimies, joka yleensä on hyvin alaistensa töistä selvillä, on asiasta eri mieltä (olen ehtinyt jo hänenkin kanssaan asiasta juttelemaan).

Tunsin samaan aikaan hykerryttävän omahyväistä piiloriemua että kolkuttavan omatunnon säestämä kauhunkankeutta, kun kehoitin voimakkaasti yhtä alaisista, joka tuli (taas kerran) keskustelemaan kanssani ikävästä tilanteestaan, laittamaan kylmät faktat pöytään & mailia HR-osastollemme. Ja painotin vielä, että maili mahd pian, ja jokaiselta tiimin jäseneltä erikseen.

Olemme HR-johtajamme kanssa todella hyvissä väleissä, ja pian hän (sähköpostit saatuaan) tulikin minun juttusilleni tietäen, että olen myös tiiviisti ko. esimiehen kanssa tehnyt töitä erään projektin tiimoilta. Olin jo valmistellut omaa kirjallista tuotostani mielipiteestäni, ja annoin sitten samat erittäin negatiiviset kommentit suullisesti, kertoen myös reilusti, että minä se kehoitin alaisia olemaan HR:ään yhteydesä (ja huom, aikaisemmin samasta aihesta kuultuani pyysin alaisia antamaan palautetta suoraan esimiehelleen, minkä he tekivätkin - tuloksetta). Aikaansaava ja asioihin puuttuva HR-osastomme on nyt tarttunut asiaan erittäin vakavasti (niin kuin pitääkin), haastattelee/on haastatellut kaikkia tiimiläisiä, esimiehen työparia & minua, ja esimiehen esimiehellekin on jo lähtenyt palautetta asiasta.

Mikä ajoitus. Voisiko paskempi enää olla. Tunnen lievää huonoa omaatuntoa, koska alaisten puolelle asettuen olen saanut asian esille erittäin kriittisellä ajoituksella juuri ensi viikon kynnyksellä. Ja sitä rietasta riemua siitä, että ajoitus on juuri tämä.

Sysimustia ajatuksia

2009-04-28T21:33:00.002+03:00

Hartioillani makaa pumpin kyykkysarjaakin kovempi paino, sydämeen on alkanut kasvaa musta pilkku ja vatsassa on pallo.

Toiselle olkapäälleni asettunut piru kyselee, olenko varmasti osannut olla kyllin pessimistinen ja maalailla tarpeeksi synkkiä kuvia, jotta ensi viikon tapahtumat eivät tulisi alaisilleni täysin yllätyksenä. Samaan hengenvetoon ajattelen itse, olenko kuitenkin osannut valaa kylliksi uskoa ja luottamusta tulevaan, jotta työt tulevat kaiken turbulenssin keskellä tehdyiksi ja hanskat eivät lennä nurkkaan heti ekasta lauseesta. Ja mites ne omat hanskat?

Toisen olkapääni vieras, toinen piru, huutaa suoraan korvaani, kuinka paska esimies olen ollut. Miksi en ole saanut ihmisistä tsempattua enempää irti. Olenko osannut antaa oikeaa palautetta oikealla tavalla ja vakavuudella. Mitä minä olisin voinut omassa asemassani tehdä enemmän, jotta emme olisi tässä tilanteessa.

Kelaan menneitä ja suren jo tulevia keskusteluja, jotka olen käynyt ja tulen käymään. Kertaan sadannen kerran alaiseni läpi. Harkitsen plus ja miinus -listojen tekemistä. Osa omista ajatuksistani ja korvaamattoman kollegiaalisen tukiryhmäni keskusteluista olisi ulkopuolisen korvaan epäasiallisen törkeitä ja jopa laittomia. Mutta ne on pakko puida, jotta tilanne etenee. Ilman että päästä repeä verisuoni.

Talk about putting all your eggs into one basket. Nuori pariskunta, jolla yksi pieni lapsi ja naurettavan suuri asuntolaina. Molemmat meillä töissä. Toistaiseksi. Mutta molemmista on jo keskusteltu. Miten he selviävät?

Miten kukaan, varsinkaan nuori uraansa aloitteleva ihminen, selviää, jos häneltä katoaa alta elinkeino, eikä henkilökohtaisia syitä tai selityksiä voi, saa tai kannata prosessin mukaisesti antaa.

Musta pilkkuni laajenee hitaasti mutta varmasti. Yritän välttää, säälittävästi siinä epäonnistuen, liiallisen kelailun harrastamalla pakonomaisesti liikuntaa ja itselleni erittäin epätyypillisesti shoppailemalla luottokorttini henkihieveriin. Esim. viime sunnuntain saldona oli aamulenkki, bodypump ja iltalenkki, yht. n. 4 h nopeatempoista päänselvittelyliikuntaa. Enkä silti meinaa saada iltaisin unta.

Varsinainen häppening alkaa virallisesti ensi viikolla.

Saattaa tosin olla, että tippaleipäaivoni ajattelevat minut kuoliaaksi sitä ennen.

[Edit:

Note to self: Laita se Visa nyt järkevään käyttöön kerrankin ja hommaa hyvä nainen itsellesi teflon-panssari, johon mikään ei tartu.]

Vaa´alla

2009-04-27T09:42:00.000+03:00

Kauppalehti uutisoi huonolla englannista käännetyllä kirjoitusvirheisellä (oma täkstinihän on täydellistä...) artikkelilla, kuinka kaverin suurta palkkaa ei saisi kadehtia. Ne, jotka tähän sortuvat, ovat masentuneempia, tyytymättömämpiä omaan työhönsä ja yleisesti onnettomampia. Kolme neljästä tutkimukseen osallistunesta piti tärkeänä sitä tietoa, miten oma palkka suhtautuu muiden tienesteihin, ts. ovatko he hyvin tienaavia vaiko eivät. No, elämä on usein suhteellista, kuten aikaisemminkin olen kommentoinut.

Toisaalta en ymmärrä moista lainkaan. Onko oma talo yhtäkkiä huonompi, jos naapurilla on hienompi? Menettääkö itse tehty ruoka merkityksensä, jos kaveri osaa tehdä parempaa? Onko tärkeämpää verrata omaa tilannetta omaan oletusarvoon, aikaisempaan tilanteeseen tai omaan tavoitteeseen kuin ottaa mittatikuksi joku toinen, jonka elämäntilanne, ominaisuudet tai omituisuudet ovat kuitenkin ihan erilaisia? Ja sou not vaikka se opiskelukaveri, joka meni töihin samaan aikaan, on saanut jo 2 ylennystä ja palkankorotusta samalla kun itse hiihdät edelleen siinä aloituspaikassasi? Onko se sinulta pois? Määrittääkö palkkaa ja/tai asema ihmisarvosi? Ja huom. Vaikka itse olisit spider man & gossip girl entwined, aina löytyy joku, jolla menee vieläkin lujempaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita, että olen lähes fanaattinen sen suhteen, että en halua/suostu kärsimään sukupuolten välisestä palkkakuilusta. En tietenkään voi täysin tietää, onko näin nyt tai onko aiemmin ollut, mutta teen parhaani asian eteen. Koska mikään (toistan: MIKÄÄN) ei ole niin epistä kuin se. Tämän estämiseen tähtäävät toimenpiteeni sisältävät säännölliset palkkavertailut työmarkkinajärjestöni järjestämän tilastotieteellisen tutkimuksen avulla, säännölliset palkkakeskustelut esimieheni kanssa sekä omaan ammattitaitoon panostamisen. Niin, enkä koskaan (KOSKAAN) käytä ns. tyttökorttia. En vetoa tai yritä pelata sukupuolellani, heitän toki siitä herjaa, mutta olen työpaikalla ensisijaisesti työntekijä, vasta toissijaisesti nainen.

Kinkkistä.

Jos kertoisin, että saan käsittämättömän hyvää palkkaa (myös tilastolliseen analyysiini pohjautuen), muuttuisiko mielipiteesi minusta? Alkaisiko oma tulotaso harmittaa, jos kertoisin, että asuntolainani on melkein maksettu, saan vuodessa säästöön helposti uuden auton verran rahaa tai etten ole enää aikoihin katsonut, mitä ruokaostokseni maksavat? Tai kääntäen: jos kertoisin palkkani, ja se olisi omaasi pienempi, huonontuisiko mielipiteesi minusta? "Ei se voi olla kovin pätevä, kun se saa noin paskaa liksaa. Vaihtaisi työpaikkaa mokoma. Ei näitä juttuja jaksa enää lukea."

Money talks?

Kuva.

{insert nasty word here}

2009-04-24T07:39:00.000+03:00

Onneksi en ole asiakaspalveluammatissa. Jo parhaiden kommenttien lukeminen saa aikaan nöyrän mutta vihaisen "kaikkea-ne-saa kestää" -asenteen ja myötähäpeän tunteen.

Tänään oma ketutuskertoimenikin iski kattoon, kun tapasin erään vieraan. Kyseessä oli gradun tekijä, jonka olin hyvää hyvyyttäni luvannut tavata ja puoliksi jo auttaakin gradun lähdeaineiston (eli meiltä saatavan tilastollisen datan) kanssa. Vähän niin kun been there, done that -periaatteella. Mieheltä tulleet sähköpostit hieman ihmetyttivät omituisilla sanavalinnoillaan, mutta väliäkö tuolla.

No, kyseessä oli eläkeiän kynnyksellä oleva mieshenkilö, jonka jutut paljastuivat hieman erikoislaatuisiksi myös livenä (en ehkä itse sanoisi ekana yhtiön respassa, että "missä on vessa, mulla on kamala kupla otsassa"). Pääsimme kuitenkin palaverin alkuun, kaatelin kahveja & tarjoilin kahvileipää, ja kuuntelin miehen tutkimussuunnitelmaraakiletta. Hänen muutamassa perusoletuksessaan oli mielestäni puutteita, mikä osoitti, ettei hän ymmärtänyt business-malliamme tai toimialan lainalaisuuksia täysin, joten aloin piirtämään ja selittämään hänelle, miten tuotantoprosessimme toimii ja mistä se tulos meillä syntyy.

Mies oli heti alusta alkaen kovin asenteellinen minua, nuorta naista, kohtaan. Hänen kysymyksensä alkoivat lähes poikkeuksetta "Et varmaankaan tiedä tätä, mutta kysyn silti..." tai "Osaatko kertoa tai kysyä joltain toiselta...". Kun rautalankaselitykseni busineksen luonteesta ei uponnut, hän hermostui ja laukaisi kaikkien wanna-beyliauktoriteettikommenttien äidin:

"Mutta minä olen toiminut tällä toimialalla jo 41 vuotta."

Johon vastasin edelleen kohteliaasti, että kyse ei ole siitä, vaan tästä sisäisestä prosessistamme, jota olen tässä selittämässä. Kyselin häneltä lisätietoja siitä aineistosta, jota hän haluaa, ja minusta tutui, ettei hän edes ymmärtänyt jokaista kysymystä. Ilmeisesti pätemisen tarve nosti taas rumaa päätään, kun mies laukaisi seuraavaksi:

"Osaatko sinä lainkaan matematiikkaa?"

Ei jumalauta.

(Note to self: Jatkossa oikea vastaus joko

Kyllä, ja osaan myös lukea ja kirjoittaa. Ja kävellä ja syödä purkkaa samaan aikaan.

tai

En lainkaan, koska pääsin tänne töihin pärstäkertoimella.)

No, believe it or not, the best is yet to come.

Olin täysin puulla päähän lyöty, ja kun setä selvästi odotti vastausta, nielaisin kieleni ja vastasin myönteisesti. Johon toinen vastasi:

"Niin, nykyaikana monet naisetkin osaavat jo matematiikkaa."

Siis toistan.

"Niin, nykyaikana monet naisetkin osaavat jo matematiikkaa."

Voihan elämä ja Kerberos - siirryinkö salamana johonkin huonoon 50-luvun Suomi-filmiin tai Kummeli-uusintaan, vai onko tämä ihan oikeasti totta.

No, viimeisetkin intoni rippeet auttaa graduntekijää lopahtivat jostain syystä siihen ja pyrin vain pääsemään herrasta pian eroon. Jos olisin halunnut, olisi minulta ehkä löytynyt muutama muukin harkinnanarvoinen kommentti - mutta hei, olenhan vain nainen eikä minulla ole 41 vuoden toimialakokemusta, joten kuinka arvokkaita ne nyt sittenkään olisivat voineet olla. Jos olisin ollut tilanteessa vain omana itsenäni, en yritykseni edustajana, kommentointi olisi ollut ihan eri tasoa.

Ei perkele.

Kuva.

Ajatuksia kulman takaa

2009-04-21T21:15:00.004+03:00

Puhuimme tänään taas kerran kollegoiden kanssa alaisistamme. Olen aiemminkin maininnut, että yksi esimieheksi tulon jälkeen eniten yllättäneistä asioista oli se, kuinka paljon rivien välissä ja kulissien takana tapahtuukaan. Kuinka paljon organisaatioita, henkilöitä, heidän osaamistaan ja ammattitaitoaan ruoditaan ja mietitään - sekä oman esimiehen, HR-osaston että muiden esimiesten toimesta.

Miten monta suunnitelmaa luodaan ja hylätään, ennen kuin ne pääsevät toteutettaviksi. Miten tarkkaan annettu palaute strategisesti mietitään. Miten monia analyysejä ihmisistä tehdään, ja miten monta kertaa mielipiteitä vaihdetaan. Ja kaikki tämä ennen kuin alaisille tai organisaatiolle näkyy asiasta pihaustakaan.

Soittelin tänään kolleegalle, ja äidyimme puhumaan lähiympäristön (=meidän molempien organisaatioiden) ongelmatapauksista. Eräs kolleegan alaisista kaivaa - luultavasti sitä tajuamatta - kuoppaa itselleen. Below than average työsuorituksen lisäksi hän häiriköi tiimissään, levittelee huhuja jotka saavat koko johdon karvat pystyyn ja sooloilee tietämättömyyksissään liikaa. Kolleega kertoi, kuinka on jo 2 kertaa puolustanut alaistaan oman esimiehensä silmissä, ja vaikka lojaalisuutta arvostankin, tässä tapauksessa se ei ole kannattanut. Alainen ei tietenkään tiedä verhon takana tapahtuneista kiivaista keskusteluista, eikä tunnu esimiehen palautteestakaan ottavan opikseen.

On aina mukavaa vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä, ja olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, missä tehostamisvaraa on.

Fukitol

2009-04-17T15:16:00.001+03:00

Yksi blogiini tipahtanut käyttäjä oli päässyt paikalle hakusanoilla

"turhautuminen" ja "työ".

Jep jep. Viikonloppuja kaikille.

Kuva.

Kovat vaatimukset?

2009-04-16T12:19:00.000+03:00

Voihan tuskan parahdus. Ja miten yllättävää, taas bloggaan siitä, miten elämä mättää... :)

Tällä kertaa murheenkryyninä toimii yksi alaiseni. Hän on ollut talossa puolisen vuotta, ja on periaatteessa päässyt ihan hyvin töidensä päälle. Hän vetää erästä tiimiä, johon kuuluu kokonaisuudessaan 8 henkeä. Tiimivetäjäksi hän tuntuu kuitenkin olevn suhteellisen ulkona siitä, mitä tiimiläiset tekevät tai mitä he ovat kulloinkin tehneet (ts. hän ei ole kovin ajan tasalla muiden töistä).

Pahin asia on kuitenkin se, että hänen työnsä taso on lähes ala-arvoista. Olen itse todella huolellinen ja tarkka, ja odotan muiden tekevän myös huolellista ja täsmällistä jälkeä, mutta valitettavasti näin ei hänen kohdallaan ole. Lähes säännönmukaisesti joudun korjaamaan (jopa useampaan kertaan) hänen töitään. Olen antanut hänelle tiettyjä perusoletuksia, joiden odotan olevan ok kaikessa, mitä hän tekee. Mutta toistuvista huomatuksista huolimatta näin ei ole. Jos pyydän häntä käyttämään jotain tiettyä formaattia tai tapaa tehdä jokin asia, hän käyttää eri formaattia. Jos huomautan kahdesta virheestä, hän korjaa niistä toisen. Jos hän lähettää materiaalia osaston ulkopuolelle, toimitusjohtajasta alkaen, se on valitettavasti lähes aina joltain osin väärin. Lisäksi hänen tapansa tuottaa tietoa ja esityksiä tms materiaalia on yleisesti hieman epselvä ja huolimaton, eikä kovinkaan lukijaystävällinen.

Mitä olen sitten asialle tehnyt? Olen ottanut huolellisuuden, tarkkuuden ja muut havaitsemani puutteet hänen työssään esille useampia kertoja. Pidin asiasta myös palopuheen kehityskeskusteluissamme. Laitan hänet korjaamaan jokaikisen virheen itse, ja huomautan niistä jokaisesta (sen sijaan, että korjaisin ne itse, mikä usein olisi nopeampaa ja helpompaa).

Tuntuu, että hän on joko täydellisen tietämätön ja vain välinpitämätön tästä jatkuvasta ongelmasta. Ehkä eniten hamittaa se, että virheet ovat yleisesti helppoja huolimattomuusvirheitä, rookie mistakes, jotka olisi helppo poistaa. Hänen tasoiseltaan ihmiseltä odotan paljon parempaa esitystä, ja hänen omat alaisensakin ovat mielestäni esimiestään edellä.

Voihan rähmä.

Vaikka YT:t eivät ole näköpiirissä yrityksessämme lähiaikoina, tiedän, että hän olisi meillä ensimmäinen lähtijä. Tämä on huono aika olla huono työssään.

Päivän pelastus

2009-04-14T12:00:00.000+03:00

Kerroin jo aikaisemmin eräästä työkaveristani, joka suhtautui aluksi minuun kohteliaan nihkeästi ja on sittemmin alkanut jopa hoitamaan kanssani asioita vapaaehtoisesti. Suhteellisen lyhyessä ajassa olemme päässeet keskinäiselle kettuiluasteella, napinasähköpostien lähettelyyn sekä yleiseen keskinäiseen erimielisyyteen.

Jokunen aika sitten sain tehtäväkseni paskanakkien äidin, kun jouduin selvittämään erästä ikiaikaista ongelmavyyhtiä. Detaljeihin menemättä sanottakoon, että erästä tietoa oli kadoksissa, ja minun hommani oli se löytää. Sama ongelma on ollut pöydällä aiemminkin, ja sitä on metsästetty - huonolla menestyksellä. Tämä työkaverini lähetti minulle tsemppausviestin, ja tämän Dilbert-sarjiksen.

Oli pakko nauraa ääneen. Ja olla salaa tyytyväinen koko viestistä.

Ambition

2009-04-07T12:19:00.000+03:00

Bisquits kirjoitti viikonloppuna niin mielenkiintoisesti kunnianhimosta, että jäin asiaa pohtimaan minäkin.

Ensinnäkin, mitä on kunnianhimo, ja miten se ilmenee?

Näin äkkisältään jakasin itse tämän käsitteen kahteen eri luokkaan: kunnianhimo, joka ilmenee pyrkimyksessä olla parempi, kauniimpi, kykenevämpi tai menestyneempi kuin muut (ekstrovertti kunnianhimo) ja se, joka ilmenee pyrkimyksissä olla itse itseään parempi jne (introvertti kunnianhimo). Huom! Nämä käsitteet ovat täysin itseni keksimiä, joten termistön epämääräisyys ja/tai poikkitieteellinen, nobelin arvoinen ällistyttävyys menee omaan piikkiin.

Ekstrovertti tekee asioita ottaen vahvasti huomioon sosiaalisen ympäristönsä ja mittaa itseään suhteessa muihin. Kun olen organisaatiossa ylimmillä palleilla, kun saan palkkaa enemmän kuin naapuri ja autokin on hienompi, kun lapseni ovat helvetin fiksuja ja käyvät ratsastamassa, kun tittelini on häikäisevän hieno, olen menestynyt ts. kunnianhimoni on tyydytetty. Motiivit ovat ulkoisia, ja voitaneen jopa sanoa, että koko elämä on jossain määrin suhteellista - oman menestymisen suhdetta muiden vastaavaan. Tämä havainnollistui hyvin Bisquitsin esimerkissä.

Tämän rinnalle nostaisin introvertin kunnianhimon, jossa muiden kanssatallajien asemasta parannuksen kohteena on oma itse ja henkilökohtainen suoriutuminen. Tämä voi ilmetä monella tavalla. Urheilijan kunnianhimo ilmenee oman ennätyksen lyömisessä tai vaikkapa hyvässä treenijaksossa, jossa hän/minä itse on jaksanut ja suoriutunut (suhteessa itseensä) hyvin. Samaan kategoriaan lukisin myös kehittymisen, oppimisen, ymmärryksen ja ajattelumallien eteenpäin menemisen, sen että hoksaa, osaa, tajuaa tai tietää enemmän kuin ennen. Opettelee uuden kielen ja osaa kommunikoida sillä, saa jonkin työsuoritusen tehtyä paremmin kuin ennen.

Nämä luokat eivät tietenkään ole täysin toisensa poissulkevia, ja ääripään esimerkkejä, jotka harvoin toteutuvat puhtaan joko-tai -logiikan mukaisina. Uuden kielen opetellut henkilö voi olla ylpeä itsessään, koska on itse oppinut uutta, mutta myös siksi, että osaa harvinaisen taidon, jota muut lähipiirissä eivät osaa.

Itse tässä mustavalkoisessa maalimassa laittaisin itseni kategoria kakkoseen. En tee asioita vertaillakseni itseäni muihin, koska aina löytyy joku, joka osaa puhua ranskaa, pelata sulkkista, hoitaa hommat töissä tai kirjoittaa paremmin kuin minä. Ja hyvä niin. Olen mielelläni itseäni fiksumpien, verbaalisempien, liikunnallisempien ja älykkäämpien ihmisten keskellä, koska silloin joudun/pääsen pinnistelemään päästäkseni samalle tasolle ja samalla kehityn taas - suhteessa itseeni. Joten tässä mielessä olen ehdottomasti kunnianhimoinen. Vaadin ja odotan itseltäni paljon, mutta olen myös oppinut olemaan itselleni lempeä ja kärsivällinen, ja antaa aikaa päästä tavoitteeseeni (tätä tuskailua on tämänkin blogin rivien välistä luettavissa). Minun ei kuitenkaan tarvitse olla paras, kunhan minä olen (jollain aikavälillä) parempi kuin minä olin ennen.

Millaisia ajatuksia kunnianhimo aiheuttaa lukijoissa?
Kuva.

Lehden kertomaa

2009-04-06T12:05:00.004+03:00

Jo aikaisemmin tuskailemani Talouselämä-lehden naisnumero ilmestyi viime perjantaina. Vaikka en jostain käsittämättömästä syystä listalla ollutkaan, esimieheni/naiseni sieltä kuitenkin bongaantui. Kutsumme häntä tänään töissä nimellä Rouva XX (missä XX on tietenkin se numeraali, jolla hän listalla esiintyi).

On mielestäni edelleen jotenkin surullista, että tarvitsemme listauksia päättäjänaisista, sen sijaan, että eri sukupuolet mahtuisivat samalle listalle. Naisia alkaa kuitenkin olla jo suurtenkin yritysten johtopaikoilla, vaikka toki tekemistä täydellisen tasa-arvon luomiseksi vielä riittää. Ihmisiä tässä ollaan kaikki, ja mielestäni nämä listaukset toisaalta myös lisäävät naiset vs. miehet vastakkainasettelua.

(taustamusiikkina John Lennonin Imagine (no ei oikeasti, mutta niiku symboolisesti nääs))

Kuva.

Älä myy mulle mitään

2009-04-03T08:18:00.000+03:00

En jaksa seurata Kauppalehteä, Taloussanomia tai muita vakavamielisiä business-julkaisuja lainkaan. Voin rehellisesti sanoa, ettei mua kiinnosta, kuka on Fortumin toimitusjohtaja, millainen kokoonpano Soneran hallituksessa on tai miten Nokian pörssikurssi on kehittynyt. Saan juuri ja juuri itsestäni sen verran irti, että seuraan oman toimialan ja sen kilpailijoiden kuulumisia, mutta geneerinen liike-elämän yleistietous ei osu eikä uppoa. Vaikka varmaan pitäisi.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kertomaan omasta firmasta, sen eri osastoista, historiasta, toimipaikasta, toimialasta yleisesti ja busineksen lähitulevaisuudesta suht luontevasti ja kipuilematta - kiitos lukuisten konsulttityrkkymyyjien, jotka ovat soitelleet vähintään päivittäin upgradatakseen ties mitä prosessia ja tarjotakseen ties mitä lisäarvopalvelua. Koska vaihteemme toimii välillä hieman tahmeasti, saan myös muiden osastojen puheluja lievällä random-kertoimella, ja joudun kuuntelemaan myös It-infran uusimmista läpimurroista ja kiinteistöhuollon mielenkiintoisista lähitulevaisuuden näkymistä. Mainitsemattakaan näistä ikuisista puhelingalluppien tekijöistä, joille pitää arvioida kaikkea bkt:n kehityksestä toimistotarvikkeiden käyttöön. Hei oikeesti.

By far rasittavimpia ovat kuitenkin ne myynti- ja markkinointimiehet, jotka erehdyn (valitettavasti) päästämään ovesta sisään. Välillä myyntipuhe on niin epäselvä ("asiakkaan fokusalueen kehityshankkeet" tai "transaktioprosessien tehostaminen") ettei tavisloviisa meinaa päästä korulauseita syvemmälle. Osaan puhua jargonia minäkin, myös toisella ja kolmannella kotimaisella, mutta ei viitsi eikä jaksa.

Yksi moinen tohelotommi jätti osan omaisuudestaan (mukaanlukien oma käyntikorttini) neukkarin pöydälle lähtiessään. Toinen soitteli valehtelematta 7krt/pv 3 päivän ajan, kunnes kieltäydyin kohteliaasti hänen palveluksistaan ja sain lähes luurin korvaani. Kolmas lähestyi minua todella huonolla suomella kirjoitetulla myyntimaililla, josta suora lainaus: "Hedelmällisintä olisi, josa saisin sinun (suo anteeksi sinuttelu lupaa kysymättä) apuasi asiassa." Ja lopussa "Saatan lähettää lisätietoa myöhemmin." (1800-luvun teitittely kunniaan. Ja joko lähetät tai et lähetä. Mur.)

Usein valitetaan asiakkaan huonosta käytöksestä, mutta ei se ole herkkua tässäkään päässä.

Lomaa odotellessa (sarjis suurenee klikkaamalla).

Mä ja mun alaiset

2009-04-01T10:10:00.002+03:00

Keksin joskus loistavan idean kirjoittaa siitä, millaisia ominaisuuksia arvostan alaisissani, ja koska kyseinen idea suorastaan vainoaa mua edelleen sivupalkissa, täytyy se siis kirjoittaa pois.

Jätän pois itsestäänselvyydet kuten kyky nauraa Konttori-tyylisille huumoripläjäyksilleni ja niille verbaalisille iloitteluille, jotka ovat oikeasti noloja ja huonoja. Ilman tätä tärkeää taitoa ei kanssani tule toimeen millään. Nih.

Ensimmäisenä mieleen tulee oma-aloitteisuus ja kyky pitää lupauksensa. (Tunnen heti piston sydämessäni, kun lupasin hoitaa työkaverille erään tarkeän jutun viime viikolla, delegoin sen eteenpäin enkä seurannut, ja se jäi tietenkin tekemättä. Damn me.) Joku sanoi joskus, että yksi esimiehen rasittavimpia hommia on tarkistella, onko kaikki asiat hoidettu ja kytätä, että jokainen luvattu juttu tulee tehtyä. Ja näinhän se valitettavasti on. Otan aluksi defaultina kaikille uusille alaisilleni 100%-kyylälinjan, kunnes voin luottaa siihen, että asiat hoidetaan (jonka jälkeen kyyläys muuttuu 20-40 %:n tienoille). Isken kalenteriin palaveria ja pyydän kirjallista dokumenttia, mikä pakottaa ihmisen a) tekemään homma tai b) bear the consequences. Muutamaa kertaa ei palaverissa tarvitse naputusnappulaa painaa, kun vastapuoli tajuaa, että olen ns. tosissani (toimii tosin muihinkin työhyyppiin kuin omiin alaisiin).

Ja se oma-aloitteisuus. Sitäkin voi ja pitää olla, hommassa kuin hommassa. Kyllä sen huomaa, onko joku aivot narikassa vai serveri ruksuttamassa. Ajoittain myös kuulee ihmisten valittavan, kun ei palkkataso nouse/ei saa ylennystä/ei pärjää työssään. No ei varmaan prkle jos et panosta siihen hommaan. Ei se kuntokaan nouse, jos et käy lenkillä.

Seuraava ajatukseni voi kuulostaa hieman hassulta, mutta pidän siitä, että asioista keskustellaan ja ajatuksia vaihdetaan, eli ollaan eri mieltä. Tässäkin on totta kai nyanssieroja (eri mieltä oleminen for the sake of arguing, ja perustellun, faktoihin pohjautuvan eriävän mielipiteen esittäminen). Koska en edelleenkään mielestäni ole kaikkien alojen erikoisasiantuntija ja/tai übersuperhyperguru, kuuntelen mielelläni muiden kommentit ennen despoottimaista päätöksentekoani. Joskus olen jopa vaihtanut omaa mielipidettäni muita kuunneltuani, tai tehnyt kompromisseja. Tarkoittaako se taas kerran, että olen nössö ja liian empaattinen? ;)

Kyllähän kemiatkin ovat tärkeitä. Joidenkin kanssa vain synkkaa paremmin, jutut luistaa ja sanailunaljailu lähtee heti eri sfääreihin. Tosin siihen harvoin voi vaikuttaa (paitsi alkoholin yliannostuksella, jolloin kaikki ovat kavereitasi koska olet maailman fiksuin ja mielenkiintoisin ihminen - en ehkä suosittele tätä töihin kuitenkaan).

Kaiken kaikkiaan, jos hommansa hoitaa ja asiallisesti käyttäytyy, kanssani tulee vallan mainiosti toimeen. Ei paha?

Kuva.

Satumainen 7777

2009-03-31T15:02:00.000+03:00

Sivupalkin kävijälaskuri on blogilomastani (= kauniimpi nimitys luvattoman laiskalle postaustahdilleni) huolimatta nakuttanut vääjäämättä eteenpäin, ja niin kuin viimeksi lupasin, luvun 7777 iskiessä eetteriin listaan taas muutamia mukahauskoja faktoja itsestäni. I´m a slave of habits.

7. Olen yliopistosta päästyäni (in 2002) ollut töissä 6 eri työpaikassa ja vielä useammassa tehtävässä. Kyllästy(i)n nopeasti työhöni ja kaipasin koko ajan uutta. Samalla opin erittäin lyhytjänteiseksi ja lyhytnäköiseksi.

7. Yliopistoaikana vietin yhden lukukauden vaihdossa paikassa, jossa pääasiallinen hommani oli ottaa aurinkoa ja bilettää. Shame on me.

7. Edellisestä ajatussiltana: Vietin kerran työmatkalla niin railakkaan illan työkaverien kanssa baarissa tappiin bailaten, että en seuraavana päivänä ollut mitenkään luentokunnossa. Jo paikallaan istuminen teki tiukkaa, ja jouduin tyytymään sohvalla röhnöttämiseen ja tiiviisiin vessavisiitteihin. To make things worse (or better), en ollut porukasta ainoa alkoholilla ouverdoussaunnut. Häppeningin järjestäjätäti (joka sattoi olemaan esimieheni) kiehui raivosta. Ups.

7. Nykyään en jaksa työmatkoilla enää edes jäädä dinnerien jälkeisille kaljoille. How lame.

7. Olen hieman hämmentynyt siitä, että Mari epäilee minun olevan satuhahmo. Mikäli näin olisi, en luultavasti tietäisi sitä itse kuitenkaan, koska eläisin sadussa enkä muusta välittäisi (vr. Platonin luolavertaus), mutta epäilen, että elämässäni tapahtuisi enemmän ja jännempiä asioita - tähän mennessä ei yksikään yksisarvinen ole loikkinut kadulla vastaan ja vaatekaapin takaosastakin löytyy vain tylsä valkoinen takaseinä. Missä on faunit, kysyn mä.

7. Viime viikolla eräs työkaveri oli jättänyt pöydälleni Talouselämä-lehdestä löytyneen sarjakuvan, johon hän on vaihtanut minun nimeni. Nauroin vedet silmissä. Suunnittelen vastaiskua aprillipäiväksi.

7. Kerran työpöydälleni oli jätetty "I love you" lappu erään tutunnäköisen henkilön pärstäpiirroksella varustettuna (jostain kumman syystä kepposen kohde ei ollut siitä aluksi kovin innoissaan). Salaisen ihailijaviestin oli jättänyt ko. henkilön kujeileva työkaveri - molemmat pojista alaisiani. Laitoin vahingon kiertämään, ja se päätyi parin välipysäkin jälkeen lopulta takaisin kuvan henkilölle - joka toi sen uudelleen pöydälleni. Nyt lappu on nastalla seinällä ettei se huku.

Aurinkoista työpäivää kaikille :)

Kuva. Toinen.

In balance

2009-03-29T10:25:00.002+03:00

Päivät ja viikot ovat vierineet kovaa vauhtia, ja blogittelu on ollut jonkin aikaa telakalla.

Väliajalla täällä reaalielämän puolella on tapahtunut jonkinmoinen (kevät)ihme, jota olen itsekin ihmetellyt. Olen nimittäin päässyt töiden päälle. Woa. Vaikka työmäärä, työn vaativuus ja sen stressaavuus eivät ole muuttuneet, ainakaan mihinkään muuhun ilmansuuntaan kuin kaakkoon, itsellä on rauhallinen ja levollinen olo. Työ ei enää tunkeudu yöuniin, valtaa kaikkea vapaa-aikaa, eivätkä sen epäonnistumiset pilaa koko viikkoa. Voitaneen sanoa, että olen jonkinmoisessa tasapainotilassa. Hyvä niin.

Kuva.

Saavutettu asema

2009-03-12T17:54:00.001+02:00

Yleisen suomalaiskansallisen kitinän ja talvi-melkein-kevät-tiet-on-luikkaat -kitinän vähentämiseksi täytyy joskus (kerran vuodessa) kirjoittaa jostain positiivisesta.

Kuten ainakin teille tuhansille ja taas tuhansille säännöllisille lukijoilleni on rivien välistä ehkä selvinnyt, olen nykyisessä postissani suhteellisen tuore tapaus, ja ajoittain tunnen edelleen itseni kovin alikehittyneen inkompetentiksi suurissa saappaissani.

Saappaiden edellinen omistaja oli organisaation silmissä kovin pidetty, puolikulttimainen hahmo - tosin tämän alan erikoisasiantuntijan (minun) silmissäni jokseenkin väärällä positiolla, vääriin asioihin fokusoitunut tiukkaa asiantuntemusta vailla oleva henkilö. Mutta yhtä kaikki, koko firman tuntema joviaali ja mukava jeppe, joka tunsi firman liiketoiminnan kuin oman Mersunsa keskikulutuksen. Tämän lisäksi hän oli/on erään kolleegansa, minun nykyisen kolleegani, parhaita kavereita (sellaiseen aikuistuneiden teekkareiden "jäynätään kaikkia ja mennään sitten saunomaan firman piikkiin Leville" -tyyliin).

Needless to say, tämä kolleega ei ollut kovin innoissaan kuin vuosikautisen kaveruuden tilalle tuli nuori nenäkäs nainen, jonka business-osaaminen on vähän sitä ja tätä ja joka vähintään kerran viikossa kyseenalaisti ja remontoi vanhoja toimintatapoja pyrkimyksenään muuttaa tietoisesti tiettyjä talon sisäisiä prosesseja. Tunsin sen pistävän, arvostelevan katseen otsalohkollani monesti palaverissa, ja ne puoliväheksyvät kommentit vastuualueeseeni liittyen - ja kuukausikaupalla mietin, pääsenkö kolleegan kanssa koskaan samalle viivalle ja hyväksyykö hän minua tasavertaisena työkaverina.

Tämä kolleega on mielestäni business-tietämyksensä lisäksi velho löytämään nopeasti villakoiran ytimen, hahmottamaan ja keskustelemaan asiasta kuin asiasta konseptuaalisella tasolla (in a good way), ja näkemään sen kuuluisan Big Picturen joka tilanteessa. En pienestä menetä tasapainoani tai hermoile, mutta tämän kolleegan arvo on omissa silmissäni niin korkea, että tunnen melkein oman itseni hyväksyntänikin olevan hänen hyväksynnästään kiinni (hmm... ei ole ilmeisen turhaan Dr. Philiä katsottu).

In short, kolleegan käytöksen (however kohteliasta) mukaan olen ollut hänelle ilmeisen suuri riippakivi kaulan ympärillä. Tarkennuksena sanottakoon, ettei minua ole koskaan kohdeltu epäkohteliaasti tai -asiallisesti, mutta ns. kylmä olkapää ja ylikriittinen asenne on ollut ilmiselvää.

Until.

Viimeisen muutaman kuukauden aikana hänen asenteessaan on tapahtunut selkeä, joskin vähittäinen muutos. Hän on kehunut minua julkisesti (tosin saadakseen minut tekemään tiettyjä ns. paskanakkeja, mutta hey I´m desperate eli kaikki lasketaan), vitsaillut minusta ja minulle palavereissa juuri sillä pirullisella mutta kaverimaisella tavalla, josta erityisesti pidän. On harvoja ihmisiä, jotka pärjäävät minulle kepeän verbaalikettuilun jalossa taidossa, ja vielä harvempi näistä on miehiä, mutta hänen kanssaan häviän yhtä usein kuin voitan. Hän hoitaa asioita kanssani vapaaehtoisesti, tulee keskustelemaan niistä livenä pöytäni viereen, kysyy mielipidettäni, tukeutuu minuun ja tukee minua palaverissa, ja on edes samaa mieltä kanssani to begin with. Kuulostaa ehkä hassuta, mutta mitään näistä en ole pitänyt itsestäänselvyytenä.

Kunnioitus, arvostus ja luottamus ovat asioita, jotka ansaitaan ja jotka tulevat ajan myötä. Ehkä ensimmäistä kertaa työelämässäni näen ja ymmärrän tämän todella. Itsenäinen nainen minussa huutaa, ettei oma itsekunnioitus voi olla toisen hyväksynnästä kiinni, mutta validiointia omalle pätevyydelleen voi hakea sisäisten fiilisten lisäksi tai tueksi myös ulkoa.

Olemme nyt ryhtyneet myös ah-niin-rakentavaan sähköpostikitinään, jolla tiedonvälityksen lisäksi hodetaan vähintään yhtä tärkeää talon sisäistä "ttu mikä urpo" -kommentointia.

Tänään välitin erään corporate bullshit -mailin tälle kolleegalle, ja mainitsin lopuksi vetäneeni herneen syvemmälle nenään kuin kertaakaan aiemmin.

Vastausmailin "Tsemppiä herneiden kanssa!" -kommentti pelasti koko viikon.

Miten käsitellä turhautumisen tunteita?

2009-03-06T07:50:00.003+02:00

Myönnän, olen aika heikko käsittelemään fiiliksiä, jotka johtuvat turhautumisesta ja siitä, kuinka elämä mättää big time eikä tietyille asioille kerta kaikkiaan voi mitään. Päässä alkaa kiristää, hermo on pinnassa ja kaiken kaikkiaan kettuuntumiskerroin on täysin tapissa. Olen aikamoinen suorittaja ja tekijä, ja pitkällä tähtäimellä on erittäin harvoja asioita, joille ihan oikeasti ei voi mitään, mutta tieto siitä, että pelastus on tulossa (mutta matka kestää kuukausia, jopa vuoden) ei auta sen hetken ponnarinkiristymiseen yhtikäs mitään.

Tänään oltiin taas olennaisuuksien ytimessä. Aloin tsekkailemaan erästä asiaa, ja eteeni alkoi lennellä mitä ihmeellisimpiä, lähes käsittämättämiä aivopieruja.

Esimerkinomaisesti:
Avaan sovelluksen, jonka pitäisi kontrolloida erästä prosessiamme, kun raporttipohjan sijasta eteeni lentää tanssiva valkoinen pupu. Tarkempi pupunmetsästys selvittää, että pupua esiintyy myös muualla, tosin eri värisinä, osa valikoista on korvattu porkkanoilla ja pupujen jätökset tukkivat IT:ssä serverihuoneen sisäänkäynnin. Ja pupujen kanssa eletään vielä pitkään, ainoa keino on ampua niitä yksi kerrallaan sitä mukaa kun nihin törmää. Voi PERÄ.

Muutan Etelä-Mantereelle, jossa puput jäätyvät tai kuolevat nälkään ruohon puutteessa. How bad can the pinguins be?

Ps. Toisen blogini päivitykset eivät jostain syystä ui blogilistalle. Harmitus.

Esimiehen pohdintoja

2009-03-04T07:28:00.001+02:00

Olen toiminut esimiehenä vasta viitisen vuotta, mutta jo siinä ajassa nähnyt useamman kaltaista organisaatiota, alaisporukkaa ja ryhmädynamiikkaa, ja muokannut joka kerran hieman myös oma tapaani olla esimiehenä ja johtaa poppoon mukaan. Koska olen sielultani armottoman yli-innokas ja ammattimainen ongelmanratkaisija, arvostan myös esimiestyössä samankaltaisia "kicksejä" aiheuttavia asioita.

Esimiestyön helmiä saattavat olla siis esim. tilanteet, jossa saan organisaation järjestettyä uudelleen asentoon, jossa ihmisillä on mahdollisimman hyvin heille sopiva ja mieluisa paikka (Päivin tapauksesta jo kerroinkin). Kun on siis joukko työtehtäviä ja joukko ihmisiä, ja asettelet ne ihmiset niihin sopivimpiin töihin. Tätä on tullut harrastettua enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina, kun lähes puolet alaisistani on vaihtanut paikkaa 6 kk sisään, eikä työ tietenkään lopu siihen. Ihmiset on saatava myös motivoitua tehtäviinsä sekä opetettua ja perehdytettyä hommiin. Arvostan itsessäni ja muissa moniosaamista, joten terve työnkierto ja useampien asioiden hallitseminen helpottaa myös sijaistuksien ja lomien suunnittelua.

Ihmisten lukeminen on vienyt ja vie jatkossakin minulta paljon energiaa, mutta tuo onnistuessaan mukavia fiiliksiä. (vaikka yliempaattiseksi haukuttaisiin) Minusta on tärkeää, että ymmärrän alaisiani sen verran, että tiedän, mikä heitä motivoi, millaisia tehtäviä he kaipaavat, ovatko he tyytyväisiä vai eivät ja mitä voin itse esimiehenä tehdä, jotta alaisillani on mahdollisimman hyvät edellytykset hoitaa omat työnsä.

Yksi suhteellisen uusi alaiseni on aiheuttanut ongelmia (siis huom! lähinnä minulle, ei muuten), koska minun on vaikea nähdä kestohymyn ja ainaisen (teko)pirteyden taakse. Kaikilla on huonoja päiviä, ja kaikki hermostuvat, loukkaantuvat, turhautuvat ja harmistuvat joskus, ja minusta on ihan ok, että tämän myös ihmisestä näkee. Siis aikuismaisella tavalla, ei millään pikkulapsikiukutteluasteella. Tästä alaisesta en kuitenkaan näe muuta kuin tuon hymyn ja muut ylipositiiviset reaktiot, joten olen aivan ulalla siitä, mitä hän ajattelee ja milloin hän on oikeasti jotain muuta mieltä. Lisäksi hän on minun kanssani liikaa samaa mieltä, enkä saa hänen kanssaan aikaan sellaista rakentavaa dialogia, jossa arvioidaan erilaisia mielipiteitä, perustellaan ja vaihdetaan mielipiteitä. Tämä on siis tietty aika vaikeaa, kun mielipiteitä on usein vain yksi (minun).

Mitä siis yritän sanoa? Töissä saa ja jopa kannattaa näyttää tunteitaan? :) Niin kai.

Esimiehenä pääsee myös vaikuttamaan asioihin laajemmalla mittakaavalla, koska oman työnsä lisäksi vastaa myös alaistensa töistä ja sitä kautta suuremmasta potista. Tärkeää on tietenkin se, että osaa ohjata ja suunnata alaisten resurssit oikeisiin asioihin, ja vaikkei kaikkien töitä tarvitse osata tehdä, täytyy kokonaiskuva ja se suunta, jonne ollaan menossa (yleensä on siis joku suunta) kirkkaana mielessä. Varsinkin itsenäisten ja omatoimisten asiantuntijoiden, jotka ovat itsekin esimiehiä, johtaminen & motivointi on haastavaa.

Esimiehenä toimimisen varjopuolet lienevät selviä. Työviihtyvyydestä paljon riippuu alaisten asenteesta ja "alaistaidoista". Esim. onko kaikki paha maailmassa esimiehen syytä vai voiko muukin työyhteisö siihen vaikuttaa. Puhutaanko asioista suoraan ja onko esimiehen kanssa avoin keskustelusuhde, vai onko kivempaa naputtaa kahvipöydässä selän takana. Vastaako työstä ensisijaisesti alainen itse vai sysätäänkö kaikki esimiehen vastuulle. Eli vaikka esimies vaihtuu (tai pysyy), niin alaisista on kamalasti kiinni.

Viime aikoina tuskaa on aiheuttanut myös se, että tunnen olevani koko ajan enemmän ja enemmän irti ns. tosimaailmasta, jonka hoitavat alaiseni. Ne olisivat juuri niitä kivoja ja tuttuja hommia, joita haluaisin näprätä, mutta samalla tiedän astuvani alaisteni varpaille ja paras taktiikka on antaa toisille työrauha. Irtautuminen täysin operatiivisesta tekemisestä ja samalla oman uuden roolinsa löytäminen vaatii aikansa ja aiheuttaa oman luopumisen tuskansa.

Turhan naputtajat ja ainaiset valittajat sekä peruspessimistit kiristävät hermojani - onneksi niitä ei tällä hetkellä lähipiiristä löydy. Jotkut alaiset myöskin tuntevat tarpeekseen olla esimiehen kanssa periaatteesta eri mieltä asiasta kuin asiasta, ja kuvittelevat tekevänsä itseään tärkeäksi kokeilemalla valtaansa (nuorta nais-)esimiestä vastaan. Ja välillä vastaan tulee ihmisiä, jotka ovat täysin väärässä paikassa, kuvittelevat itsestään liikoja tai haluavat profiloitua jonnekin ihan vinoon, tai joiden kanssa ei voi keskustella asioista. Ne ovat hankalia tilanteita.

Käytän sanaa johtaa (ja sen johdannaisia, hih) erittäin harvoin, enkä itseänikään miellä vielä johtajaksi. Toki asioiden, projektien ja ei-inhimillisten asioiden puolelta tuttu manageeraus onnistuu ja vieläpä hyvin, mutta ihmisten johtaminen eli mielestäni se todellinen leadership on vielä opetteluasteella.

Mutta ystävääni lainatakseni: niin kauan, kun minusta tuntuu tältä voin olla myös varma siitä, että ponnistelen ja pyrin tietoisesti myös kehittämään itseäni.

Kuva.

Työ tekijäänsä opettaa

Anna aanesi

Sääntöön poikkeus

How fun am I?

*hiljaista karjuntaa pään sisällä*

Miten hyvä alainen toimii, osa 5

Miten hyvä alainen toimii, osa 4

Miten hyvä alainen toimii, osa 3

Miten hyvä alainen toimii, osa 2

Miten hyvä alainen toimii, osa 1

Uutta verta

*insert otsikko*

Säätöä

Tauon takaisia ajatuksia

Hypothetically

Kaikkien lasten sankari!

Lisää alkoholia ja loistavia ajatuksia

Nolla ja sen kaveri

Even worse

Suuria ajatuksia ja suunnitelmia

Perusperjantai ja absurdit syytökset

voe voe

Perjantaipöhinöitä

Lääkäri

Kummeliparodiaa työpaikalla

Back on hän

Leadership at its best

Ihme ja kumma

Huono, huono esimies

Työuupumuksesta, sillai semivakavasti

Paluu

Pirkanmaalainen uutisointi kunniaan!

Vai oliko se sittenkin analogia...?

Oravana kotosalla

Diagnoosi: työuupumus

Vapaaehtoisuus ja miten se vältetään

There and back

Wikihow

Aina ei jaksa, joskus ei koskaan

Palikkana maailmalla

Oho

Anna mun kaikki kestää

Rusina in the näppis

Tavoitteet scvavoitteet

Uusi vuosi, vanhat jutut

They stole my thunder

Lumiharja

Työmoraalista

Auts

Hei älä oikeesti viitsi

Little Xmas

Pitäkää Lappinne

This way or which way

Tiukkoja kyssäreitä ja kurkkukarkkeja

Tyhmä - tyhmä - tyhmä

Palkka-asioita

Yes, there´s more

Palapelejä kokoamassa

Miehet - nuo villieläimistä säälittävimmät

Sähköposti, joka kosahti

I recruit, therefore I am

Mikset sä postaa

Tarttis tehrä jotain

Uusi elämä

Täällä taas

On se, se on

Recap

Auto ja muita epäolennaisuuksia

!HGRA

Älä mulle ala

Gallup

Onpa taas ongelmia

Itseanalyysiä

In the hole

All things funny or strange

Tukiverkostoni

Päivän saldo

Positiivisia palautteita

Stressi ja kuinka se selätetään (tai ainakin yritys on kova)

Double meanings

hiljaista karjuntaa pään sisällä

insert otsikko